Temperamenttista

Sainpas minäkin vihdoin lukaistua tämän mielenkiintoisen opuksen: Liisa Keltikangas-Järvinen: Temperamentti, stressi ja elämänhallinta. Pitkään se olikin kirjanmerkeissä odottamassa sopivaa aikaa ja inspistä. (samasta kirjasta on postannut esimerkiksi Kaarina Davis lokakuussa 2013.)

Kirjan kirjoittaja Anna-Liisa (Liisa) Keltikangas-Järvinen on Helsingin yliopiston psykologian professori ja suomalaisen temperamenttitutkimuksen uranuurtaja, joka on julkaissut tietokirjoja vuodesta 1979 lähtien.

Tämä kirja herätti paljon ajatuksia. Erityisen kiinnostunut olin mm. sosiaalisuus & seurallisuus -osiosta. (kuten tuonnemmista lainauksista voikin päätellä ;)

. . . . . .

Temperamentti tarkoittaa toimintatyyliä tai reagointitapaa, yksilöllistä tapaa reagoida asioihin. Persoonallisuus kehittyy synnynnäisen temperamentin ja ympäristön vuorovaikutuksen tuloksena. Tämä alkaa jo lapsuudessa ja suuntautuu sen mukaan, miten hyvin lapsen temperamentti ja ympäristön vaatimukset ja odotukset sopivat yhteen, vai sopiiko ollenkaan. Tuon synnynnäisen osan seurauksena herkkyys ja taipumus säilyy yksilöllisenä läpi elämän, vaikka henkilöt olisivat kasvaneet samassa kodissa ja läpikäyneet samat tapahtumat.

Yksi esimerkkiajatus: Usein törmätään siihen, että jonkun järkyttävänä kokema tilanne tai tapahtuma kuitataan sillä, että itselle ja kummin kaimallekin (ja parhaassa tapauksessa sen naapurillekin) kävi paljon, paljon pahemmin, eikä siitä oltu millänsäkään, porskutettiin vaan iloisina eteenpäin. Tavallaan tosi julmaa. Eihän sen tyypin järkyttävä tuntemus sillä katoa tai muutu mitättömäksi, jos joku muu on kokenut jonkin vastaavan tilanteen toisella lailla. Kokemukset kun ovat subjektiivisia, erityisesti järisyttävät sellaiset. Pointti ei tavallaan ole se tapahtuma, vaan sen aiheuttama yksilöllinen reaktio. Elämä ei liene kilpailu siitä, kuka kestää eniten mitäkin ja miten. Mun mielestä.

Toisaalta se porskuttelu taas kuuluu sen toisen temperamenttiin, se ei vaan ymmärrä sitä herkempää tyyppiä. Hienoa on, ettei sinänsä ole hyvää tai huonoa temperamenttia, on vain erilaisia ja yksilöllisiä reagointitapoja.

Kirjassa valotetaan tuntemaan ja valjastamaan omaa temperamenttia, ymmärtämään muiden toimintatyylejä ja näin lisäämään elämänhallintaa ja hyvää oloa.

. . . . . .

LAINAUKSIA:

”Temperamentti .. ei kerro, mitä ihminen tekee tai miksi hän tekee, ei siis anna sisältöä eikä tavoitetta ihmisen toiminnalle, mutta kertoo, miten ihminen tekee sen, mitä tekee. Miten nopeasti hän tarttuu kynään, millä voimalla hän kirjoittaa, miten äänekkäästi tai hiljaisesti hän työskentelee, miten kiireisesti hän tekee asiat, miten nopeasti hän hermostuu odottamiseen, miten helposti hän ärtyy tai miten rauhallisesti tai malttamattomasti hän suhtautuu asioiden viipymiseen. Temperamentti ei kerro mitään ihmisen suorituksen tasosta, ei tavoitteista eikä kyvykkyydestä vaan vaikuttaa ainoastaan tyyliin, jolla ihminen toimii.”

”.. Luonnollisesti jokaisella ihmisellä on omat persoonallisuudenpiirteensä, oma arvomaailmansa ja omat tavoitteensa, ja nekin tekevät heistä yksilöitä. Persoona, arvomaailma ja tavoitteet ovat kuitenkin kokemusten ja kasvatuksen tulosta, ja kasvatuksella voidaan ratkaisevasti pienentää ihmisten välisiä eroja näissä ominaisuuksissa. Ihmisiä ei voi kasvattaa temperamentiltaan samanlaisiksi. Temperamentin määritteleminen yksilöiden välisiksi eroiksi reaktiotavoissa ja -tyyleissä kuvaa temperamenttia ehkä kaikkein havainnollisimmin.” .. Temperamentin on osoitettu olevan vahvasti perinnöllinen.

Aikuisen ihmisen temperamentti tulee parhaiten ilmi poikkeus- tai ääriolosuhteissa, joissa aiemmin opitut ja kokeillut ratkaisut eivät enää toimi tai joissa hätäännys, pelko ja säikähdys vievät harkintakyvyn ja rationaalisen päättelyn. Tällaisia ovat onnettomuudet, katastrofit, suuret vastoinkäymiset ja stressitilat.”

”Aktiivisuus temperamenttipiirteenä tarkoittaa .. intensiteettiä, voimaa ja nopeutta, jolla ihminen toimii, eli sitä, miten paljon energiaa hän toimintaansa käyttää ja miten ripeästi hän toimii. Aktiivisuus ei tarkoita aikaansaamista ja tuloksellisuutta vaan ainoastaan tyyliä, tapaa toimia. Vaikka aktiivisuus määritelläänkin energian määränä, sillä ei kuitenkaan tarkoiteta tehokkuutta siinä mielessä, että puhuttaisiin aikaansaannoksista, vaan pelkästään sitä, mikä määrä energiaa ihmisellä on käytössään ja miten hän sitä käyttää. ( ).. Touhottaja vain touhottaa saamatta aikaan yhtään sen enempää kuin työntekijä, jolla ei koskaan ole kiire.”

Sosiaalisuus on seurallisuutta, ei sosiaalisia taitoja. Sosiaalisuus ei .. viittaa ihmisen sosiaalisiin taitoihin ja kykyyn tulla toimeen muiden kanssa vaan haluun olla ihmisten kanssa. Sosiaalisuus on synnynnäinen temperamenttipiirre, kun taas sosiaaliset taidot ovat opittuja. Ne tulevat kasvatuksen ja kokemusten myötä. Seurallisuus ja sosiaalinen kyvykkyys ovat eri asioita.”

Matala sosiaalisuus ei .. tarkoita sosiaalisten taitojen puutetta, vaan sitä, että ihminen viihtyy yksin, ei arvosta muiden kanssa yhdessäoloa, eikä näe muita ihmisiä ja heidän kanssaan puhumista sinänsä mitenkään erityisen kiinnostavana, elleivät ihmiset ole hänen mielestään oikeasti todella mielenkiintoisia. Hän ei ole kiinnostunut tapaamaan jatkuvasti uusia ihmisiä eikä välitä solmia uusia ystävyyssuhteita. ( ) .. Virallinen sosiaalinen kanssakäyminen on hänelle mieluummin rasite kuin ilo. Suuret kutsut ohimenevine tuttavuuksineen ja keskustelun ylläpitäminen sellaisten ihmisten kanssa, joita hän ei koskaan myöhemmin tapaa, ovat hänelle stressi. Hän miettii, miten pääsisi luistamaan tilanteesta, kun taas hänen sosiaalinen ystävänsä on riemuissaan: sata uutta ja tuntematonta ihmistä, mikä ihana tilaisuus virikkeisiin ja keskusteluihin.”

”.. Ympäristön arvostus ja muiden ihmisten antama kiitos eivät myöskään ole yhtä tärkeitä vähemmän sosiaaliselle kuin mitä ne ovat sosiaaliselle ihmiselle. Niinpä vähäinen sosiaalisuus johtaa suurempaan itsenäisyyteen ja riippumattomuuteen muiden mielipiteistä. Tällaisen ihmisen ei tarvitse olla joka hetki pidetty ja arvostettu eikä hänen tarvitse aina ajatella samalla tavalla kuin kaikki muutkin.”

Sosiaalisuuteen kohdistuu huomattava yhteiskunnallinen arvostus. Sosiaalisuus on vähitellen tullut tarkoittamaan samaa kuin ”hyvä ihminen”. Oletetaan, että koska sosiaalinen ihminen on kiinnostunut muista ihmisistä, hän tulee toimeen muiden kanssa. Oletetaan myös, että koska hän pitää muista ihmisistä, muutkin pitävät hänestä ja hakeutuvat hänen seuraansa. ( ) .. Sosiaalisuus tarkoittaa vain sitä, että muiden kanssa yhdessäolo ja muilta tullut kiitos toimivat palkintona ihmiselle. Hänelle on tärkeää, että hänestä pidetään, mutta se ei vielä takaa sitä, että hänestä oikeasti pidetään. Sosiaaliset taidot eivät ole perinnöllisiä vaan tulevat oppimisen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen tuloksena.”

. . . . . .

Kokonaisuudessaan kirjassa on paljon ihanan suoraa puhetta eikä mitään hymistelyä. Terävää, välillä vähän kärkevääkin kynää. Tykkään tällaisesta tyylistä.

Pitää vielä sanoa, että naureskelin esimerkiksi kertomukselle, jossa täysin erilaisilla temperamenteilla varustettu aviopari meni ostamaan pöytää. Pieleenhän se meni :D (Sen verran pitkä juttu, että lukaiskaa kirjasta lisää jos temperamentti-aihe innostaa). Ihan huokaisutti onnesta tuo oma mies, jolla on hyvin samanlainen temperamentti kuin itselläni ;D

Oman synnynnäisyyden kanssa on kyllä suitsissa pitelemistä, läpi elämän. Ei voi kieltää. Mites teillä? Onko helpohkoa, jatkuvaa ponnistelua vaativaa, vai kenties kokonaan huomaamaton asia..?

– Taru

| kommentoi

| seuraa blogia: RSS | Facebook | Bloglovin | Blogilista | Google+

11 Comments »

  1. Jaa, kannattaisi varmaan lukea tuo kirja, lainaukset vaikuttivat ihan mielenkiintoisilta.

    Ja sosiaalisuus tosiaan tuntuu nykyisin tarkoittavan hyvää ihmistä, mikä on tällaisen melko epäsosiaalisen ihmisen mielestä sangen rasittavaa. Jos ei ole suuna päänä aina ensimmäisenä hölöttämässä uusille ihmiselle, tuomitaan säälittäväksi luuseriksi. No, ei se ihan noin mene, mutta sinne päin. Sosiaalisten ihmisten oletetaan olevan automaattisesti jotenkin muutenkin päteviä ja he päätyvät helposti erilaisiin johtaviin asemiin vailla minkäänlaisia johtamiskykyjä. Terveisiä vaan meidän työpaikalta ;-)

    • Ai että, mä olin ihan likellä lainata tai mainita juuri tosta viimeksi mainitsemastasi asiasta :D (vaan kun oli jo niin pitkä sepustus..). Olen myös itse täysin samaa mieltä – Oikeat päätökset jää tekemättä, jos tähtäimessä on vain se, että niistä pitäisi kaikkien (tai ”kavereiden”) tykätä. Kun niin sopivasti sanoit, niin lainaan tähän vielä kirjasta muutamia mainintoja aiheesta :)

      ”.. hyvin sosiaalinen ihminen on riippuvainen ympäristön palautteesta, kiitoksesta ja arvostuksesta. Koska kaikkien täytyy pitää hänestä eikä hän kestä olla kritiikin kohteena, hän ei ole koskaan kovin omaperäinen eikä tee yksilöllisiä ja rohkeita ratkaisuja. Ennen kuin hän esittää mielipiteensä, hän ottaa selvää, mikä on yleinen mielipide, ja myötäilee sitä. Hän on yleensä samaa mieltä kuin muutkin, ja paha ongelma on siinä, että hän on aina samaa mieltä sen kanssa, jonka kanssa hän keskustelee. Hän saattaa olla kolmea mieltä puolen tunnin aikana.”

      ”Sosiaalinen ihminen ei .. mielellään ota vastuuta vaikeista päätöksistä, jos on vaara, että hänestä ei päätösten jälkeen pidetä. Hän jakaa mielellään päätäntävaltaa erilaisille johtoryhmille ja komiteoille ja luistaa aina itse vastuusta. Tämä saattaa näyttää demokraattiselta toiminnalta, mutta oikeasti sen tarkoitus on pelastaa hänet itsensä kritiikiltä. Niinpä työelämän henkilörekrytoinnissa olisi tärkeä määritellä, mitä sosiaalisuudella tarkoitetaan ja missä työtehtävissä sitä oikeasti tarvitaan. Etsitäänkö teamiin vapaa-ajanviihdyttäjää vai rohkeita päätöksiä tekevää vastuunkantajaa. Hyvin sosiaalisesta ihmisestä ei oikein ole viimeksi mainittuun rooliin.”

      ”Jos esimiehen tulee tehdä vaikeita päätöksiä ja suuria linjanvetoja, ei palkintoriippuvainen siihen kykene, koska hänestä täytyy kaikkien aina ja kaikkialla pitää. Hän ei tee ratkaisuja sen mukaan, mitä asiat vaativat, vaan sen mukaan, paljonko hänestä päätösten jälkeen pidetään.”

      ”Jos sosiaalinen ihminen on työntekijänä unelma, johtajaksi häntä ei välttämättä tulisi valita, ei ainakaan vaikeiden asioiden vastuunkantajaksi. Hän ei ota vastuuta vaikeista ja riskialttiista päätöksistä.”

      • Noinhan se on. Mutta ei pelkästään noin. Ihmisluonteessa on vielä sellainenkin aspekti, jolle en tiedä virallista termiä, mutta kyse on siitä että ottaako ihminen itse vastuuta omista teoistaan vai kaataako vastuun virheistä muiden niskoille. Suunnilleen niin että jos menee hyvin, se on minun oma ansioni, mutta jos menee huonosti, se on muiden vika. Tunnen meinaan hyvinkin sosiaalisia ihmisiä, jotka eivät kuitenkaan pelkää tehdä (tyhmiä…) päätöksiä ja ratkoa asioita (väärällä tavalla), koska he eivät loppujen lopuksi pelkää sitä etteivätkö muut pitäisi heistä, koska he ovat omasta mielestään aina oikeassa ja jos muilla on jotain mussuttamista, vika on mussuttajissa.

        Jostain luin tällaisesta ominaisuudesta (mikä sen nimi sitten lieneekään) ja ne ihmiset, jotka eivät koskaan omasta mielestään tee mitään väärin, ovat onnellisempia ja elävät vanhemmiksi kuin ne, joilla on realistisempi näkemys siitä kuka tämän asian taas sössikään. Ei oo reiluu :-( Noh, elämä ei oo ;-)

        • Juu. Tähän liittyy mun mielestä ainakin tuo mainittu, että sosiaaliset taidot ei riipu siitä onko temperamentiltaan yli- vai alisosiaalinen, vaan sosiaaliset taidot on opittuja taitoja. Sitten jos on temperamentiltaan sosiaalinen (eli seurallinen), muttei ole sosiaalisia taitoja, on varmaan johtajuuskin vähän sitä ja tätä. Luulisin että sitä ajetaan takaa.

          Tosta erillisestä ”vastuuttomuudesta” taisi(?) olla jotain tuossa kirjassakin. Pitääpä tutkia, olikos sille oikein pätevä termikin, ja oliko se temperamentin piirre, vai jotain muuta persoonallisuuteen liittyvää :) Kaikkea kun ei toki voi selittää tai syyttää temperamentin kautta.

          • p.s. Vink: Sullahan oli harkinnassa se e-kirjakausi: Tää kirja oli Elisan e-kirjakaupassa vain 11,90. Aika näppärästi lukaisin ilman erillistä lukulaitetta, ilmaisella Adoben ohjelmalla. Puhelimellakin toki voi, mutta musta se on liian hankalaa. Tietysti jos paljon aikoo e-kirjoja lueskella, se maintsemasi lukulaite on varmasti hyvinkin perusteltua :)

  2. Heh. Äiti piti mua jotenkin flegmaattisena, mikä on jotenkin koomista kun noin yleisesti mua pidetään vilkkaana. Korostuiko sitten kotiväen kanssa mun pimeämpi ei-sosiaalinen ja laiskottelemaan taipuvaisempi puoleni, en tiedä :) Tai sitten se, että olen epäspontaani ärsytti jotenkin – sitä minä olen, vaikka olenkin muuten ”nopea”, mutta en tee äkkinäisiä päätöksiä tai käänteitä. Se tekee musta kyllä vähän tylsän. Kiva, että sä luet näitä kirjoja, kun itse en vapaa-ajalla jaksa, vaan keskityn kaunokirjoihin. :)

    • Kiitos Saara :) Voin hyvin kuvitella, ettei vapaa-aikana ihan ekaksi nappaa tän alan kirjallisuus.. <3

      Se on varmaankin just noin. Joku toimintatyyli antaa jollekin toiselle ihan erilaisia signaaleja, jos se poikkeaa jotenkin omasta temperamentista, kaiketi. (ja ihan lähipiirin kanssa korostuu ehkä joku synnynnäisyys toisella lailla). Vaikkei kokonaisuudessaan olis persoonana sinne päinkään, pistetään tiettyyn lokeroon ja se siitä. Välillä ärsyttävää, välillä hyvinkin hassua :)

  3. Tosi mielenkiintoisen oloinen kirja. Meillä on Keltikankaan Hyvä itsetunto ja olen sen muutamia vuosia sitten lukenut. Siinäkin hän osui mielestäni ihan nappiin.

    Olen luokitellut itseni introvertiksi ja samalla siis jotenkin vajavaiseksi nyky-yhteiskunnan jäseneksi. :) Työelämä kuitenkin pakottaa toimimaan tietyllä tavalla, ja siksi sitä on välillä hukassa itsensä kanssa, kun ei tiedä, millainen ’oikeasti’ on tai millainen pitäisi olla. Nykyisin olen alkanut olla itseäni kohtaan armollisempi ja ajatella, että tällainen olen ja se riittäköön. Pitääpä jossain vaiheessa hankkia tuokin kirja luettavaksi.

    • Sama juttu – Työelämässä on ollut venyttävä hieman sinne ekstrovertinkin tontille. Ei sinänsä ongelma, koska se on automaattisesti kuulunut asiaan ja ”postiin”. Mutta totta kyllä, että rajat on joskus olleet häilyväisiä, eikä oikein ole aina tiennyt kummalla ”puolella” pitäisi olla. Työminä on joskus päässyt sekoittumaan minä-minään ja silleen. Juurikin itselle armollisempaan suuntaan on kuitenkin pyrkimys :)

  4. Mielenkiintoisen kuuloinen kirja todellakin. Näin herkkiksenä varsinkin kiinnostaa. Olen joskus jossain näitä tempperamenttijuttuja ennenkin pohdiskellut, varmaan lukion psykologian tunnilla ainakin. Toisen ihmisen tempperamentti on jotenkin vaikea ymmärtää, varsinkin kun se poikkeaa omasta kovin paljon.

    • Voin suositella oikein lämpimästi, erityisesti meille ”vähän oudommille tyypeille” :)

      Ajatteles, kirjan mukaan vielä 1970-luvulla (ja ilmeisesti paljon myöhemminkin) koitettiin kiivaasti väittää, ettei mitään persoonallisuutta tai temperamenttia ole olemassakaan, että kaikki vaan samaan muottiin vaikka väkisin. Kammottavaa.

      Vielä lainaus: ”Psykologiakaan ei kuitenkaan voinut sulkea silmiään siltä, mitä muussa tieteessä tapahtui, ja vuonna 1992 American Psychological Association antoi julkilausuman, että käyttäytymisen taustalla olevien geenien löytäminen on eräs niistä tutkimusteemoista, joka parhaiten edustaa nykyhetken ja ennen kaikkea tulevaisuuden psykologiaa. Kuitenkin erään arvovaltaisen psykologisen lehden pääkirjoitus toteaa vielä vuonna 1998, että ”kaikenlainen geenien kanssa askaroiminen on hukattua aikaa, eikä tätä tulisi minkäänlaisella rahoituksella tukea”.

Kommentoi toki!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s