Piiitkä matka tuntemattomaan | #blogisitarina

Olen yrittänyt vältellä Blogisi tarina -haastetta, joka kuitenkin saapui tähänkin blogikolkkaan Vanhan Pierun Jäärän lähettämänä. Kiitos, kallis ystäväiseni!

Vältellyt siksi, että olen arvellut kiviäkin kiinnostavan jokseenkin sekavat käänteeni ja vanhojen virsien jankkaus (get a life hyvä ihminen, sanoisin jo minäkin minulle). Oman navan kaiveluosastoa ja silleen. Noh, mitäs läksit, eli tässä tapauksessa kysyit. Postauksesta saattaa tulla hyvinkin pitkä puudutuspiikki, mutta ehkäpä ainakin itselle ihan kivakin tiivistetty blogielämänkerta. Voin palata tähän sitten kun Alzheimer iskee :)

railroad2

Bloggaamiseni tarina

Löysin blogimaailman (joka oli silloin Blogistan) joskus 2000-luvun alkupuoliskolla. Olin silloin sapattivapaalla ja tein vapaaehtoistöitä, joilta jäi aikaa muuhunkin ihmettelyyn. Haltioiduin tällaisesta ajatusten ja elämien jakamisen kanavasta ja liityin melko nopeasti itsekin joukkoon. En ainakaan muista, että olisin mainostanut bloggailuani kellekään tutulle (moista noloa ihmetouhua siihen aikaan), vaan virtuaali-ystävystyin entuudestaan vieraiden ihmisten kanssa. Heitä on vielä nykyisessäkin lukijakunnassani, tietääkseni ainakin kuusi. Siitä ei voi olla kuin ihmeissään ja kiitollinen.

Mistähän ihan alkuaikoina kirjoittelin? Ei voi muistaa. Jotain huttua elämästä kaiketikin. Wanhoja blogejani ei ole (luojankiitos) ollut eetterissä enää vuosikausiin. Tosin Mea taitaa noin ikuisesti muistaa touhotukseni, kun maalasin millintarkasti silloisen pikkuvessan kaakelinvälykset vesiväripensselillä, sekä seinistä että lattiasta :D Vaikka sehän on ihan normaalia remppahommaa, heh.

Innostus “vähän” räjähti, ja hieman myöhemmin opettelin itsekseni ja uutterasti kirjoittamaan html:ää ja css:ää. Perustin omalle domainille veneilysivuston, jonka sivutuotteena rustailin myös blogia. Sivuston puolen suunnittelin ja loin käsin. Tänä päivänä tuntuisi täydeltä hulluudelta koodata tyhjälle paperille, kun valmiita pohjia ja automaattejakin on pilvin pimein, mutta minä halusin olla perusteellinen. Sinne päin ei myöskään riittänyt, vaan pidin kunnia-asiana luoda validia tuotosta. Tykkäsin tosi paljon, vaikka jäikin puhtaasti harrastuspohjalle, jo menneisyyteen.

Veneilysivustoni (jota ei enää ole olemassa) ohessa olleeseen blogiini kirjoittelin luonnollisesti veneilystä. Omista botskeista, reissuista ja veneilyaiheista yleisestikin varmaan jonkin verran. Itse sivuston huippuhetkiä oli VENE-lehteen pääseminen, ja kirjoitinpa jonkun jutunkin lehteen. Voi että, miten olinkaan salaa tuhannen ylpeä itsestäni, heh. Sain paljon palautteita ja kiitosta sivustostani, jota toimitin vain oman sekä muiden ilon vuoksi, vaikka olihan siinä melkoisesti työtä. Silloin ei tainnut olla muuta sellaista osoitetta, jossa oli vähän niinku kaikki yhdessä paikassa. Kiitosta sain myös siitä, etten tyrkytyksistä huolimatta ottanut sivuilleni mainoksen mainosta.

Sittemmin lopetin kaiken ajan vaatineiden työkiireiden vuoksi sekä veneilyblogini että -sivustoni. Blogitaukoa taisi tulla viisi vuotta. Tuona aikana tapahtui kaikenlaista; pari muuttoa, avioero, salamarakkaus Miäheen, rakkaimman harrastuksen eli veneilyn ja venekerhoilun lopettaminen, ex tempore talon osto hevon peppulista, ihan uusi ja ihana ja yksinkertainen elämä saaressa, remonttihelvetti kaksistaan omin kätösin, ja vielä oravanpyörästä hyppy.

Kirjoittamisen kaipuusta syntyi sitten Saaristohuvila -blogi heinäkuussa 2012. Olin siinä (vai pitäisikö sanoa siinäkin) vaiheessa melko rikkinäinen, vaikka koitinkin päättäväisesti ja intohimoisesti keskittyä vain remppoihin ja sisustukseen. Rakentaa tulevaisuutta, koska siihenhän pitää aina uskoa. Uskoa siihen, että ihan kaikki on omasta asenteesta kiinni ja muuta hölynpölyä. Miäs oli edellisessä helmikuussa sairastunut vakavasti kuin salama kirkkaalta taivaalta, isäni kuoleman sumun ja surun keskellä. Niin harvinaiseen sairauteen, että sain välillä puolustaa kuin leijona tarvittavan hoidon eteen, ettei isäntä delannut käsiin. Onneksi on löytynyt muutama asiaa tunteva erikoislääkäri, enää ei tarvitse laukata sairaalasta toiseen, vaan tietää mitä tehdä ja minne pitää päästä. Raskaan ja kivuliaan taistelun jälkeen luulimme loppukesästä 2012, että voitto tuli ja voidaan jatkaa elämää. Siinä sivussa bloggailin luottaen sokeasti elämän kantamiseen. Koska asenne ratkaisee ja mullahan sitä riitti.

railroad

Loppu alamäkikelkkailu onkin sekä historiaa että nykypäivää, jonka kaikista käänteistä en oikein jaksa edes puhua. Vaikka olenkin blogimatkan varrella raotellut ja valitellut sitä sun tätä, loputtomiinkin. Hyvin ymmärrän sen olleen lukijoille rassaavaa ja ärsyttävääkin. Kertoo jotain, muttei kuitenkaan selitä, se on törkeää. Olen pahoillani. Sairauksista ja kivuista rutkuttamisen olen yrittänyt pitää poissa, siinäkään kovin kiitettävästi onnistumatta. Kodin menetys oli vähän kuin viimeinen niitti, vaikkei tokikaan kamalin. Muotoilen oli, koska käytännössähän se tapahtui sillä hetkellä kun myyntitoimet aloitettiin.

Lopulta pistin Saaristohuvilan luukut kiinni, koska miksi sisustusblogata, kun ei ole varsinaisesti kotiakaan. Tai enää kiinnostusta tai pointtia sisustaa. Ei mitään itua, joten joulukuussa 2014 syntyi nykyinen VALO -blogi. Romahtaneen ja traumaisen ihmisen (juu, tajuan sen itsekin) omituinen tuotos, josta ei ikinä tiedä, mitä se sinne postailee :)

Kivoja puuhasteluja tai saaristotunnelmia ei enää ole ja Saaristohuvilan suurista lukijamääristä ollaan kaukana. Ollaan perimmäisten asioiden äärellä, epätodellisuudessakin usein toisinaan. Niiden ohella kirjoittelen milloin nokkosvihdoista ja milloin vitukkeista :D Puhdasta todellisuuspakoa; yritys päivä kerrallaan pysyä järjissään. Minähän olen järkevä, terävä ja kekseliäs nainen (juupa juu). Olen kuvitellut, että jaksan mitä tahansa kuinka kauan vain, koska onhan sitä nyt jumaliste ennenkin ponnistettu nollan alapuolelta ties mihin saakka. Tiedän kaiken olevan mahdollista.

Ok – ja lopputuloksena rustailen outoja oivalluksia ja kummallisia huomioita sumun keskeltä, tai jotain sellaista. Välillä julmetun katkeruuden vallassa. Ratkon ja ratkon, pääsemättä ainakaan fyysisesti yhtään mihinkään. Että hohhoijaa..? Huutonaurattaa vähän itteenikin just nyt :D

Näin terävästi ja järkevästi lähti taas lapasesta. Menkööt, en viitsi ottaa turhia paineita. Hattua nostan korkealle, jos jaksoit lukea tänne saakka! Jos et, ymmärrän erittäin hyvin.

Matka jatkuu, tottakai. Yhtä yllätyksellisinä tuulina kuin ennenkin. Toivottavasti sitä kuuluisaa valoa kohti. (Tähän ei tarvitse ottaa kantaa, minä tiiän kyllä ihanat :). Kiitos sinulle blogiystäväni, että olet siellä. Sinä olet arvokas, ainutlaatuinen ja korvaamaton.

Viikonloppu olkoon lempeä meille kaikille. Retkeilyn puutteessa laitan alla olevan virtuaaliretken soimaan, siinä on paljon olennaista.

– Taru

Ainiin: Haasteen saa ilman muuta halutessaan napata matkaansa. Eli kerro blogisi tai bloggaamisesi tarina. Tarkempi “virallinen” ohjeistus esim. Vanhan Jäärän postauksessa. Vinkkaathan jos inspiroidut kertomaan tarinasi, tulen mielelläni lukemaan!

[raidekuvat Pixabay, vapaasti käytettäviä]


https://www.youtube.com/watch?v=D-BnEl3qgCA

| kommentoi

| seuraa blogia: RSS | Facebook | Bloglovin | Google+ | Blogkeen | Blogipolku | Blogit.fi

21 Comments

  1. Anna

    Kiitos tästä postauksesta. Oli kiva lukea historiaa joka oli minulle aivan uutta. Aika upeaa tuo Veneily-saitti ja varmasti upea tunne aikanaan päästä VENE-lehteen. Nostan hattua myös tuosta koodauksesta, ihailtavaa sinnikkyyttä :). Ja hei sulla on hienosti sana hallussa, mukava lukea tekstiä joka ei tylsistytä lukijaansa.

    Aurinkoista (sisäistä ja ulkoista) viikonloppua teille!

    1. Taru

      Voi kiitos Anna kauniista sanoista <3

      Njoo, kun perfektionisti jostain innostuu, niin se on sitten ihan kaikki tai ei mitään.. Pönttövika mikä pönttövika :D Saatoin koodailla yöt pitkätkin, kun tajusin logiikan ja rajattomat luomisen mahdollisuudet. Mulla oli muutamia muitakin kotisivuja, joita rakentelin ja viilailin loputtomiin, kuin piirtämisen keksinyt lapsi. Heh. Menin tiiätkö niin pitkälle, että kävin jossain aikuisopiston tms tutkintotilaisuudessa kylmiltään kokeilemassa. Kokeessa rakennettiin ns. päästä, annettujen speksien mukaan hankalahkoja sivuja kaikkine kommervenkkeineen, tyyli-fileet tottakai myös. Arvannet miten kävi ;) Vähänkö olin polleana. Joku opettajakin halusi jälkikäteen puhutella, että miten helkkarissa sä tän teit ilman koulutusta häh. Kaikkeen sitä on pitänytkin lusikkansa lykätä :)

      Kiitos, samoin sinne, oikein paljon! <3

  2. Vanha Jäärä

    Mukavasti lähti lapasesta tarina! Kiitos vielä haasteeseen vastaamisesta. Toi veneily-homma oli kyllä ihan täys ylläri mulle – vaikka ei tietysti pitäisi tulla ihan puskista (tai aalloista?) kun ihminen on kuitenkin pitänyt Saaristohuvila nimistä blogia.

    1. Taru

      Lapanen kiittää :D

      En ole tainnut kovinkaan montaa kertaa puhua veneilyasioista. Saaristohuvilan rannassa ei ole ollut soutuvenettä ja pientä retkipaattia kummempaa, mutta muinoin olen juu ollut vuosikausia merivesillä. Kelluvia kesämökkejä siis. Moottorilla, purjehduksesta en ole koskaan sillä lailla innostunut. Viimeinen joka oli, puoliksi minun ja ex-mieheni, myytiin eron jälkeen. Hetken harkitsin sen itselleni lunastamista, koska veneily oli minulle ns. koko elämä, mutta en kuitenkaan innostunut ajatuksesta yksin temppuilla rantautumisten ja muiden kanssa, kun ei se ihan pienikään purkki ollut.

      Täällä saaressa on sitten ollut niin paljon muuta, ja meri tuossa koko ajan, etten ole koskaan edes harkinnut matkaveneilyyn paluuta. Veneen pito ja hoitaminen vaatii kuitenkin melko paljon työtäkin, jollei halua teettää kaikkea mahdollista. Muutamia vuosia otti pumpusta (ihan tosissaan) kun näki keväällä ensimmäiset veneet liikkeellä, mutta palo vesille on jo huomattavasti helpottanut. Vaikka kyllä minä edelleen muistan sen jokakertaisen onnen ja vapauden tunteen kun köydet irtoaa laiturista :) Varmasti aina :)

  3. M Jääskeläinen

    Jännä tarina. Olen seurannut blogiasi tuolta Saaristoblogista asti. Teillä oli kaunis koti ja nautitte yksinkertaisista asioista.

    Jää vähän mysteeriksi tämä nykyinen blogisi, mitä miehellesi on tapahtunut ja miksi sinä kerrot olevasi traumatisoitunut. Ymmärrän toki, ettei halua jakaa kaikkea yksityiselämääsi blogiisi.

    Jää aina vaan kaivertelemaan mieltä, kun ei ymmärrä kaikkia kirjoituksiasi.

    1. Taru

      Hei! Kiitos suorasta kommentista! Arvostan. Näin olen vähän uumoillutkin, että juttuni kuulostavat varmaan tosi himmeiltä…

      Olemme molemmat sekä fyysisesti sairaita, että traumatisoituneita. Jälkimmäinen “diagnoosi” puhtaasti oma päätelmä. Näiden rajoitteiden kanssa on pitkään ollut vaikeuksia selviytyä vastoinkäymisistä. Joita on tottakai jokaisella elossaan enemmän tai vähemmän, syystä taikka toisesta, oli sairas tai terve. Että ei periaatteessa sen kummempaa :) Elämä ja vähän kaiken merkityksellisyydet ovat muuttuneet kovin erilaisiksi. En oikein osaa sanoa muuta :)

  4. Annakreeta

    Onpas sulla historiaa, ihme koodari ;) En oikein osaa sanoa mikä siinä on, aiheet vai kirjoitustapa vai molemmat, mutta kyllä minä tuun aina lukemaan sun jutut kun huomaan uutta ilmaantuneen. Tämänkin luin loppuun asti :)

  5. Stella Stenroos

    Tämä on nykyisin varmaan ainoa blogi, mitä luen säännöllisesti, kun saan uudet jutut emailitse =)

    Seurasin parhaimmillaan yli 600 blogia, kun oli paljon aikaa ja Bloglines (tms.)

    Omista blogeista tuppaa olemaan aktiivisena vain Stello vuodattaa, kun ei vaan riitä aikaa eikä energiaa enempiin.

    1. Taru

      Oo, nyt olen kyllä tosi otettu, että ainoa! Kiitos Stella =) Mä muuten muistankin jostain syystä, että sulla oli aina hillittömät lukulistat silloin joskus :)

      Mäkin luen aina sun Vuodatukset. Kivaa kun jaksat päivitellä kaikista kiireistä huolimatta :)

  6. Saara

    Oletpa ollut pitkään blogistaniassa! Ja tehnyt monenlaista. Itse hyppäsin mukaa Saaristo huvilan aikana. Jostain syystä muistan kommentoineet ensimmäisen kerran niitä nerokkaita tuolisukkia. En saanut koskaan itse aikaiseksi sellaisia :) Mukava, että palasit Valon kanssa eetteriin.

    1. Taru

      Tuolinjalkasukat onkin nerokkaat, ja käytössä edelleen. Propsit sille, joka on ne alunperin keksinyt, kuka lieneekään :)

      Kiitos kuule itsellesi, että tulit perässä <3

  7. Anu

    Tuosta veneilystä olet jotain aina välillä maininnut, mutta se, että olet ollut intohimoinen veneharrastaja / bloggaaja, oli minulle uutta. Harmi, ettemme enää pääse lukemaan kirjoituksiasi.
    Elämä on kummallista, hallitsematonta ja ajoittain hallittavaa. Sitkeyden puutteesta sinua ei kyllä ainakaan voi soimata. Kaiken tuon kuvaamasi jälkeen jaksan ihmetellä, että olet(te) selvinneet taipaleelta noin hyvin. Kaikesta huolimatta ja sen takia ihanaa sunnuntaita sinne <3
    Taidan lähteä tästä maalle piipahtamaan polttopuiden hakuun.

    1. Taru

      No juu, mutta en kuitenkaan Saaristolaivuria kummempi :) En koskaan vaivautunut pänttäämään pidemmälle, vaikka käytännön puolella ahminkin haukkana kaiken. En esimerkiksi osaa navigoida tähdistä, jota taitoa aina ihmettelin, että miten hiivatissa joku siihen kykenee :)

      Muiden veneilypostauksiin tuppaa jäädä kommentoimatta, jotenkin se on vaikeaa. Sattuu syämmeen niin sanotusti. Vaikka ihan ite olen valinnut ja päättänyt, että se on taaksejäänyttä elämää, enkä aio tai tahdo enää never palata vesille. Kummallisen ristiriitaista omastakin mielestä.

      Voi kiitos Anu. Tuntuu ihmeelliseltä, kun joku muu sanoo noin. Keskenään me aina kannustetaan ja onnitellaan toisiamme, että miten hyvin me ollaan selviydytty ja selvitään :) Sen olen kokemuksesta oppinut, että ikinä milloinkaan ei pidä mennä kenenkään asennetta lyttäämään tai tilannetta vähättelemään, jos se on ns. paskana. Se kun ei tarkoita, etteikö se olisi selviytyjä ja kannustuksen arvoinen. Ugh :)

      Kiitos samoin, ja mukavaa piipahdusta! Minä aattelin hiipparoida koko päivän yöpaidassa :D

  8. Saara

    Kyllä olin niin iloinen kun kuitenkin aloit tehdä tätä VALOa! Kuten varmaan jo joskus aiemminkin on tullut sanottua, niin kyllä niitä kiiltokuvablogeja riittää kyllästymiseen saakka – niitäkin toki tarvitaan ja kiva on niissä piipahdella unelmoimassa – mutta että mielenkiintoisempaa se näin on! Vaikken tietenkään murheita kenellekään toivokaan. Paskat vaiheet (uskon, että teilläkin sen täytyy olla vaihe – aika pitkittynyt tosin, mutta…) nyt vaan kuuluu tähän elämään, ja ihan hyvä että niiden annetaan myös näkyä! Kiitos, Taru! Voimanainen olet!

    1. Taru

      Kiitos Saara kauniista sanoista <3 <3

      Niin se on vaan koitettava uskoa, että välillä suodaan lapioida jotain muutakin kuin sontaa :) Vaan silloin kun vahvasti ei suoda, niin annettavakin on vähän mitä on… Taatusti olen saanut enemmän hyvää teiltä ihanilta, kuin mitä olen pystynyt itse antamaan. Mutta "velat" pyritään maksamaan, ennemmin taikka myöhemmin <3

  9. mea

    Kummallisia ovat tutkimattomat tiet. Juurikin eilen taisin muistella tuolle kumppanille tuota sinun sauman maalausta. Ja tänään löysin tämän blogin. Melkein pelottaa tämä, mitä tämä nyt sitten onkin. Yhteys. Ehkä meitä ei ole tarkoitettu unohtamaan toisiamme.

    1. Taru

      Nonni – ihan selvä ´merkki´! Samalla niin merkillistä ja luonnollista. Juurikin näin oli tarkoitettu.

      Kiitos Mea vuosien ystävyydestä <3

Kommentoi toki!

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s