patsaat

Sisäisestä rauhasta | osa kolme

Pienen jatkiksen kolmas ja viimeinen osa.

Muutenkin tiedän vain sen, miten se juuri meille poksahti. Tai ehkä annettiin lahjaksi panosta vastaan. Käskemällä en oikein usko sisäisen rauhan tulevan, vaan vasta kun aika on. Ei välttämättä silloin, kun omasta mielestä on aika. Päätellen siitä, ettei ole näkynyt, kun meidän mielestä jonkinlaisen avun olisi ollut korkein aika ilmaantua. Tie ja kokemus lienee kuitenkin hyvinkin yksilöllinen, kuten mä ja säkin.

Untitled

Ennen tuikkivampaa sisäistä valoa tarvittiin pitkä ja reipas musta aukko, siihen tulokseen olen omassa tapauksessani tullut. Oli mentävä ikään kuin vereslihaksi, joka heitettiin kalliolta alas ilman pelastusrenkaita, morjens. Loppuunajettuna on pakko käsittää, ettei elämänsä kulkuun voi aina vaikuttaa välttämättä ollenkaan, tuleviinkaan. Kaikki on katoavaista jne. Periaate on selvä, mutta tosipaikan tullen sitä kuitenkin yrittää taistella kynsin ja hampain, vai mitä. Koska tottahan jokainen tahtoisi elon olevan siedettävällä tasolla, eikös. Pettymys on aika suuri, jos se ei onnistukaan.

Tämän “pikku retken” varrella tajusin, että pimeys on itselle ihan pakko imuroida sellaisenaan. Että siitä seuraa aikanaan *jotain*. Tiesin myös sen, että päälle puskeneet wanhatkin traumat on pitänyt päästää ulos, irti ja pois kummittelemasta.

Ei kivoja hommia, mutta välttämättömiä.

Untitled

“Mustan kuonan” käsittelyprosessi on vedetty Miähen kanssa yhteisvoimin ja -tuumin. Annettu tulla mitä hihnalta on tullut, annettu olla ja annettu viipyä niin pitkään kuin viipyy. Keskinäinen fiilissynkka niin ilossa kuin tuskassakin on ollut toisen onni, ja samalla tuki. Onni kamaluudessakin, että kaikkea sitä.

Niin – ja nyt ollaan sitten yhtäkkiä ja vihdoinkin tässä, merkillistä. Syväpuhdistusoperaatio, jollaiseksi olen rosessin nimittänyt, on tehty. Enpä olisi arvannut mikä ´palkinto´ on. Oletin kyllä ihan jotain muuta kuin samat rauniot ja we don´t give a fuck… Yllättävää. Tai sitten ei. On vaan viimeinkin mennyt kunnolla jakeluun, ettemme voi itse muuttaa nykytilannetta tai terveydentiloja. Joten, no can do. Päästimme irti myös tulevaisuuden toiveista. Emme enää tavoittele, vaan nähdään mitä tapahtuu. Tietämättä yhtään mihin se johtaa.

Untitled

Ja kas – rauhan lisäksi uusia ovia on viime aikoina pulpunnut havaittavaksi kuin valloilleen päässeestä öljylähteestä. Henkilökohtaisia aarteita, joita en ehkä olisi löytänyt muuta tietä. Ihmeellistä, potenssiin x.

Sen ihmeempää emme kuitenkaan ole tehneet, kuin kohdanneet asiat sellaisina kuin ne ovat. Rumuutta ja kamaluutta kieltämättä. (ja tehtiin sillä puhdas pöytä sisäiselle rauhalle..? ehkä niin.). Sitten lakkasimme tuhlaamasta lyhyttä elämää mahdottomien kanssa taisteluun ja aloimme aukoa ovia, joita meidän on mahdollista avata elämäntilanteesta huolimatta. Niiden takaa on löytynyt uusia lamppuja, joiden eteen ei tarvitse hakata päätä seinään. Sen kun vaan kulkee mukana. Ei tarvitse etsiä, vaan nähdä edessään. Toistuvasti.

Mitähän seuraavaksi tapahtuu, tai edes huomenna..? Se on aina arvoitus. Osittain on kivakin, että on. Kardinaalimerkkejä alkaa kuitenkin jo näkyä :)

– Taru

Kuvat pölyisen arkiston kätköistä, Egyptistä vuodelta 2009.

| kommentoi

| seuraa blogia: RSS | Facebook | Bloglovin | Google+ | Blogkeen | Blogipolku | Blogit.fi

14 Comments

  1. Vanha Jäärä

    Aika suuri osa tuosta, mitä kuvailet, tuntuu olevan sellaista mihin moni pyrkii esim mindfulness-harjoittelun avulla. Esim mä. Mun rauhan hetket on hyvin lyhyitä ja ohikiitäviä, mutta harjoitus ehkä tekee mestarin. Löytyy se rauha sitten näköjään vaikeammankin kautta – mutta en kyllä toivoisi tuollaista prosessia kellekään, sen verran raskaalta se on kuulostanut. Peace, sister! :-)

    1. Taru

      Voi olla, että jos olisin tiennyt mitä tavoittelen, olisin saattanut pyrkiä siihen jotain muuta kautta :) Vaikka enpä tiedä, olisiko keskittymiskyky venynyt niin paljon kaiken epätodellisuuden ja iskujen järkytysten keskellä. Todnäk ei. Eikä kait olisi ollut välttämättä terveellistäkään padota hätää, kauhua ym..? Ainakin mun mielestä olisi jotenkin luonnotonta, että pahan pitäisi tuntua ihanalta vaikka väkisin. Himmeitä juttuja kyllä, lopputulos erityisesti :)

      Piis <3

  2. Annukka

    Mulla meni ihan kylmät väreet kun luin nää sun tekstit. Sellaset lämpimät kylmät. Tai jotkut. Ei siis semmoset puistattavat vaan ihan päinvastoin. Jotenkin niin ihanaa (vaikka siis siihen on ensin tarvittu kaikkea kamalaa liiankin kanssa), että vihdoinkin tästä kaikesta seuraa jotain hyvää. Ei sellasta, mitä on osannut odottaa, vaan vielä jotain parempaa. Tai ainakin erilaista. Ja olen ihan tuhatvarma, että tää ei jää tähän, vaan niitten esiin putkahtavien avoimien ovien takaa löytyy jotain sellasta, mikä on siellä ollut teitä odottamassa, mutta ensin on tarvittu tää (hirvittävän pitkä) matka.
    (Tää kaikki kuulostaa varmaan siltä, että kirjoittaisin tätä kymmenen promillen humalassa tai muuten vaan hörhöilen, mutta mun kynä ei nyt tottele ajatusta niin hyvin kuin haluaisin). Tää kaikki on ehkä parasta, mitä mulle on tapahtunut viime aikoina (vaikka onkin siis tapahtunut teille :))

    Paitsi että jouluaattona, josta tänä vuonna tuli ihan puskista joku ihmeellisen ihana ja erityinen päivä, koitin kuvailla itselleni sitä lämmintä ja levollista tunnetta, joka mulla silloin oli ja yhtenä ajatuksena tuli silloin mieleen, että tää on ihan kuin joku sisäinen rauha… Ja kun luin sen sun ykkösosan 12 kohtaa, tunnistin niistä monta. Hrrr.. Lisää kylmiä väreitä.

    Mää niin lähetän teille sata sydäntä <3<3<3

    1. Taru

      Kiitos Annukka, ihan tuhannesti!
      Hih, ei kuulostanut yhtään promilleiselta tai hörhöltä ystäväiseni <3

      Yksi päivä tuli mieleen, että tässähän on nyt kumottu Maslow’n tarvehierarkiakin. Että vaikka perusedellytykset on huonoissa kantimissa loputtomiinkin, voi ihminen silti vetäistä kolmion kärkeen ja ylikin. Se on kyllä enemmän kuin olisin osannut kuvitella. Hrrr ;)

      Ja mä olen niin onnellinen sun puolesta <3 Erityisen erityiset päivät ihan puskista on niitä kaikkein parhaimpia, mutta hitsin vaikea selittää. Ehkä ei tarviikaan <3 <3

  3. Laura / Sateenkaaria ja serpentiiniä

    Tieksä tää on aivan parasta iltaluettavaa !! Voi mennä nukkumaan hymy huulilla ja mieli tyynenä. Jotenkin ihana lukea tätä, kun tuo pintaan niin tuttuja tunteita. Nyt kolahti toi kohta tavoittelusta. Mä oon monesti miettinyt sitä, miten puhutaan, että ihmisellä pitää olla tavoitteita. Mä en oikein osaa elää niin, että olisi. Mä teen aina kaiken mikä hyvälle tuntuu heti ja meen sillä siinä hetkessä. Puuhaan sitä mikä milloinkin oikealle tuntuu ja fiilistelen, että se varmaan tuo pohjaa jollekin mitä on tulossa. Katselen sitä tulevaa sellaisilla uteliailla silmillä, en vaativasti. Jos on jotenkin valmiina, saattaa tulla jotain uutta mulle tarkoitettuna. Edellyttäen, ettei oo kiirehtimässä eteenpäin ja juokse huomaamatta ohi. Asioilla on ollut tapana aina jotenkin järjestyä. Turha kai siitä odottelusta ja murehtimisesta on saada lisää harmaita hiuksia.

    Hyviä huomisia:)

    1. Taru

      Me ollaan niin samoilla linjoilla! Mua myös toisinaan oikein rassaa, kun toitotetaan, kuinka pitää olla tavoitteita tavoitteiden päälle. Kun ei se elämä ihan aina mene suunnitelmien mukaan, vaikka kuinka suunnittelisi ja tavoittelisi. Se voi heittää yhtäkkiä tosi isostikin, sun tavoitteistasi ja haluistasi riippumatta. You know. Voi tosiaan mennä vaikka mitä huikeaa ohi (vaikka koko elämä), jos ei tavoitteiltaan näe tai katsele ympärilleen.

      Samoin :))

Kommentoi toki!

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s