Se tunne, kun viimeinenkin katkeruus katoaa

Uusi tuttavuus pyysi näyttämään kuvia meidän entisestä kodista. Kuvia selatessaan hänen järkytyksen ja ihmetyksen tunne oli melkein käsin kosketeltava. Ettäkö tällainen teillä on ollut, vauuu, että omin käsin remppasitte, ihan henkeä salpaava paikka. Enää teillä ei ole mitään (ulkopuolisen silmin) ja kaikki on muutenkin mennyt päin persettä (ulkopuolisen silmin), terveys lopullisesti, ja siinä te vaan olette iloisena, onnellisena ja vapautuneena, yhtään mitään vailla. Miten teillä voi olla tuollainen asenne ja rohkeus. Isosti Täh.

Itse ihmettelin, että mitä kummallista tässä on, pelkässä arvotusjärjestyksessä. Siinä hetkessä tajusin, että vihon viimeinenkin katkeruus myös kodin osalta oli kadonnut taivaan tuuliin. Pystyin näyttämään kuvia kuin esittelisin vessapaperimainoksia. Niillä ei ollut enää yhtään väliä, ne eivät enää satu. Kuvia ei tarvitse vältellä näkemästä, jotta kipu ja katkeruus eivät viiltäisi pintaan. Läsnä on vain onnellisuus muiden ihmisten puolesta, joilla on ihanat kodit, hinku niiden laittamiseen ja sisustamiseen, vaikkei minulla itsellä ole, eikä tule. Ei enää yhtään kotia, vain asuntoja ja nukkumapaikkoja. Ei edes hinkua, kaipuuta tai ohi hipovaa veetutusta kohtaloa päin. Olen niin iloinen, kun näen jonkun kokevan vahvaa rakkautta kotia ja pysyvyyttä kohtaan, koska tiedän miten syvällä se tunne tuntuu.

talokollaasi

talokollaasi2

On kummallista miten sielua jäytävä ja pitkäkin katkeruus voi yksi kaunis päivä vain kadota viimeistä pisaraa myöten. Sitä ei vaan enää ole, voi vilkuttaa hei hei. Kiittäen, että tunnetila läksi, jättäen käsittelystä vastalahjaksi jotain katkeruutta kauniimpaa. Että paskasta voi sittenkin nousta vaikka mitä poikkeuksellista, kunhan aika on tehnyt raskaan tehtävänsä.

Nämä kaksi asiaa eivät millään lailla liity toisiinsa, mutta inspiksen katkeruudesta vapautumisesta kirjoittamiseen sain Lauran riipaisevasta tarinasta lapsettomuudesta ja katkeruuden kanssa taistelusta. Siinä vasta huikea nainen, by the way.

– Taru

| kommentoi

| seuraa: RSS | Instagram | Facebook | Bloglovin | Google+ | Blogkeen | Blogipolku | Blogit.fi

Kategoria(t): koti, oivalluksia, oma polku

15 Comments »

  1. Oi, miten ihanaa luettavaa! ♡
    Vähemmän on enemmän!!
    Kunhan joku päivä itsekin pääsisimme tuohon tilaan, missä menneisyyden haamuille olisi lopullisesti pystytty antamaan kenkää ja elämä olisi tässä ja nyt! :)

    • Haamuille kannattaa ehdottomasti antaa kunnon kengänkuvat persauksille! Mutta myös itselle aikaa ja armoa käsitellä asiat ”raakasti”, muuten menneisyys tuppaa palaamaan eloa pilaamaan, viimeistään seuraavan kriisin sattuessa. Tai en tiedä muuta kuin että meille Miähen kanssa molemmille kävi niin, että kaikki wanhatkin traumat puskivat ulos, kun pahasti sattui.

      <3 <3

      • Tutun kuuloista, valitettavasti!
        Työstämistä työstämisen jälkeen, mutta silti voi olla menneisyydessä liian vahvoja haamuja… mutta kyllä ne vielä saavat kunnolla köniinsä!! :)
        Valon määrä nyt ainakin luonnossa lisääntyy! ♡

  2. Olette te kyllä upeasti selvinneet kaikesta, mitä on ollut ja varmaan vielä enemmästä, mistä ei tuutin tällä puolella ole käsitystä. Onneksi katkeruus on väistynyt ja se ei enää repussa paina. Harva tuohon aidosti kykenee. Siitä mitä on, kannattaa iloita ihan sata lasissa ❤︎

  3. Voin tosiaan kuvitella nuo ulkopuolisen ajatukset. Että hullujako ootte, kun noin tyynesti suhtaudutte kaikkeen, vaikka taakse on jäänyt noin upea koti.

    Tunnistin monta kuvaa ja muistin niihin liittyviä tarinoita, jotka mulle on tärkeitä siksi, että ilman niitä, en olis suhun saanut koskaan tutustua. Mutta samalla nyt kun niitä katsoin, mulle tuli tunne, että vanhan kodin tehtävä oli vapauttaa teidät uuteen elämään ja sen piti tehdä se rankimman kautta, että ihan oikeasti voitte sen jälkeen tuntea olevanne vapaita. (Kuulostaa nyt varmaan taas hörhöilyltä, kun en osaa sitä kirjoittaa niinkuin ajattelen, mutta vanha koti on nyt täyttänyt sen tehtävänä, mikä sille oli annettu ja sekin voi jatkaa uutta elämäänsä).

    Sisustaminen ei ole muakaan voinut viime aikoina (oikeastaan vuosina) juurikaan vähempää kiinnostaa. Ei ainakaan mikään sellainen laittaminen pelkän laittamisen vuoksi. Kaikella pitää nykyään olla todellinen tarkoitus tai en kiinnostu. Käytän mieluummin aikani johonkin ihan muuhun. Vaikkapa ihan vaan olemiseen :). Joskin se turhan tavaran raivaus on vienyt mut mukanaan ja siitä tulee hyvä olo.

    • Juuri näin: Jollei meillä olisi ollut sitä mitä meillä oli, todennäköisesti tavoittelisimme sitä ankarasti. Näin ainakin itse ollaan ajateltu.

      Ja joo, vähän hulluna vissiinkin aika usein pidetään. Varsinkin meidät, tilanteen ja tapahtumat tuntevat tutut ihmiset usein lähestyvät jotenkin kamalan varovasti, jos uskaltavat lähestyä ollenkaan. Oletus jotenkin on, että kun ihmiselle on käynyt yleisellä mittapuulla huonosti, niin se rypee siinä lopun ikäänsä / tai tavoittelee samoja asioita kuin ennenkin, eikä suinkaan siirry uusille tasoille. Niinku oikeesti, kunhan vaan sanoo jotain muuta. Joskus vähän risookin kyseinen ilmiö, vaikka onhan se täysin ymmärrettävää, sinänsä. (ihme selitykset mullakin tässä taas ;)

      Näinpä. Jos ei ole itselle (enää) tarkoitusta, niin miksi hitossa pitäisi panostaa sellaiseen. Ei mun mielestä miksikään, mielummin tekee just jotain muuta :)

  4. Kyllä sitä ulkopuolinen hämmästelee teidän pystymistä isolla T-kirjaimella alkavalla Täh-sanalla. Vaikea ymmärtää, miten oletkaan pystynyt työstämään menetyksen näin päin, mutta todella onnellinen olen sinun/teidän puolesta! Uskon kyllä siihen, että ihmisen psyyke on niin lujaa tekoa, että se kyllä toimii, jos pakko on ja juurikin prioriteettijärjestys voi heittää ihan häränpyllyä. Olen itse alun alkaen ajatellut meidän saaripaikasta, että tätä nyt aikansa – en aio rakastua seiniin tai ajatella niin, että identiteettini tai onnellisuuteni olisi vain siitä kiinni. Nyt se on elämääni, ehkä joskus tulevaisuudessa sitä ei ole, mutta tulee jotain muuta. Mutta jos paikasta joutuisi pakon edessä luopumaan, tiedän senkin, että tästä päätöksestä ja ajattelusta huolimatta, prosessi olisi kova. Olette käyneet kovan prosessin läpi ja tuota aitoa lopputulosta on ollut huikea seurata. Vaatii paljon olla olematta katkeroitunut ja nähdä jokin rakas menneisyyden asia yhtenä menneenä ilon aiheena muiden joukossa.

    • Aijaa, täh ;D Voih, kiitos tosi paljon Pilvi!

      Täytyy sanoa, että varsinainen menetys ei ollut niin paha, kuin paikan päällä kituminen, vaikka kova pala olikin, toki. Toisaalta, jos olisimme päässeet nopeasti pois, olisimme menneet meren ääreen, mikä taas olisi ollut suuri virhe. Olkoon vaikka tuo pitkän ajanjakson tarkoitus, niitä kun aina tahtoisi pieni ihminen jotenkin ymmärtää :)

      Sekin on aika jännä, etten enää näe taloa edes ilon aiheena, tai sen kummemmin muistele aikaa siellä. Se on vaan jotain, joka joskus tapahtui, lopulta vain yksi pysäkki matkan varrella. Hassua. Eli todellakin – aina tulee jotain ihan muuta :)

  5. :) Kuulostaa siltä että elämässä on auennut uusi ovi ja sieltä löytynyt uusia uulottuvuuksia. Hyvä te!! <3 Mutta jos miettii asiaa niin päin, että on mahdollista asuttaa paljon erilaisia koteja elämänaikana ja jokaisessa asumuksessa/sijainnissa on paljon hyviä puolia. Kaikkea kun ei voi saada kerralla (olen huomannut). Lopulta voi olla onnellinen, että on ollut monta kotia ja on mahdollista muistella jokaisen erityispiirteitä lämmöllä. Etenkin sitten, kun ne huonot fiilikset ei enään paina. Niin ja aika kultaa muistot tietty.

    • Kyllä, ehdottomasti niin on käynyt :) Täällä taustalla ovia senkun vaan aukeilee selälleen, en meinaa itsekään pysyä perässä, että mikä kaikki nyt onkaan mahdollista :D Hyvä, tai siis paras, näin päin.

      Noinhan se on. Juurettomana kulkurina tahdoin joskus palavasti asettua ja kuulua johonkin paikkaan. Luulin tarvitsevani ”sitä oikeaa” kotia ja juurtumista, mutta eihän siinä hyvin käynyt. Joten keppi ja ruutupöytäliina takaisin käyttöön ;))

      Kiitos ihana Mel <3

  6. Voi että, olen seurannut matkaanne talon (upean!!) remontoinnista saakka ja ihanaa kuulla ja lukea, että elämä vihdoin näyttää valoisaa puoltaan. Itsellä on myös tällainen ”seitsemän vuoden epäonni” meneillään, kaikenlaista vastoinkäymistä sattuu ja urakalla, mutta on lohdullista ajatella niitä valoisampia puolia ja lukea miten jollakulla alkaa onni kääntyä paremmaksi. Taitaa se onnikin kummuta sieltä oman pään sisältä sitten kuitenkin!

    • Oi, niin kauan :) Kiitos kovasti kun jätit viestiä <3

      Voi paska. Otan osaa, todella. Pahimpina aikoina sitä ikään kuin katselee sivusta omaa eloansa, että ei tämä oikeasti vaan voi mennä näin, olla niin päättymätöntä ja uskomatonta. Kun on tehnyt kaiken "oikein" ja silti palkka on aina vain väärä. Argh potenssiin jotain.

      Valoa toivon paljon myös sinne teille!

Kommentoi toki!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s