Virtauksia ja sulkia

Aurinko nousee ja laskee, vuodenajat vaihtuu ja niin päin pois. Kyydissä ollaan, vaikka välillä vähän (virtuaali-)hiljaisempana.

Saimaa

Anopin äkillinen ja vaikea sairastuminen kulminoitui muutama viikko sitten sillä tavalla surullisesti, että vaikka selviäisi, hän ei enää käytännön tasolla tule olemaan tässä maailmassa, eikä enää pääse kotiin. Elämä on, ja yksi kaunis päivä ei enää ole, kuusikymppisenä jo. Sen laittavat jotkut muut pakettiin.

Ken tietää, tietää mitä kaikkea se surusta huolimatta tarkoittaa. Asuipa lähellä taikka satojen kilometrien päässä, järjestelyä on aika tavalla. Peruutettiin ihan suosiolla myös odotettu henkireikä, se syyskuinen Kolin mökkireissu. Ei vaan millään mahdu kuvioihin. Huihai.

Sulkavihko

Monenlaisia kuvioita olen piirrellyt yöpöydällä olevaan sulkavihkoonkin. Minä ainakin olen sellanen yöratkoja, että ei siitä mihinkään pääse. Luonto mikä luonto. Menneitä en murehdi tai muistele (se vasta turhaa on), mutta just käsillä olevia organisoin ja ratkaisen tilanteen niin vaatiessa vaikka yöt läpeensä. Mikä ei kyllä yhtään auta seuraavaa päivää.. You know.

Monesti olen vähän hymistellyt ns. huolivihkosille, joiden viisastellaan lakaisevan kaikki murheet hus pois. Noh, se piti vain ”keksiä” ja havaita itse ;) Yöllä kun ei jaksa nousta täyttelemään Exceleitä, kalentereita tai varsinaisia muistikirjoja, niin yövihko onkin ainakin toisinaan toimiva. Siihen kun pistää ruotimansa ylös, ei tartte pyöritellä alusta loppuun uudelleen ja uudelleen.

Sopivasti käyttämättömäksi jääneen muistivihkon ”Dream” meinasikin unta eikä unelmia. Kätevää! Vaikka ehkä vähän ärsyttääkin näkösällä olevat iskulauseet.

Sulat

Välillä oikeitakin sulkia ilmestyy solkenaan, joka kulman takaa, menit minne tahansa. Jopa samana päivänä. Tykkään. Ja kyllä, kerään.

Vaan ei tässä kuitenkaan pelkkää tilanteiden mukaan paahtamista olla lapioitu :) Katsokaas, kuka on kotona!!

Pyry

Poika löytyi vihjesoiton perusteella reilun kahden viikon jälkeen <3 Metsästä, maista ja lamaantuneena. Niin peloissaan oli, vieraat tienoot ja metsästysaikojen paukuttelut. Laiha ja heikko reppana on, mutta vahvistumaan päin, ehdottomasti. Ei ole ihmeiden aika ohi, kyllä oli suuren-suuren ilon päivä tuo lauantai! Kiitosta täynnä.

. . . . . .

Mahdollisimman kivaa syyspuolta tahoillenne! Olkoon se niin lempeä kuin mahdollista <3

– Taru

| kommentoi

| seuraa: RSS | Instagram | Bloglovin | Blogkeen | Blogipolku | Blogit.fi

Kategoria(t): henkilökohtaista, ihmisyys

22 Comments »

  1. Mulla on kanssa ollut mielessä jonkunlainen kynä&paperi-systeemi yöpöydälle, mutta toistaiseksi olen kokeillut jostain joskus lukemaani vinkkiä, jossa mielessä pyörivät asiat kirjoitetaan (ei oikeasti, mutta mielessä) paperille, joka sen jälkeen laitetaan arkkuun ja käännetään arkun lukko avaimella visusti kiinni. Ja päätetään, että se avataan vasta seuraavana päivänä, johon asti voi nukkua kaikessa rauhassa. Hehhee. Ei toimi. Paitsi joskus. Mutta silloin olen yleensä kokeillut siinä ohessa ihan mun itse kehittämiäni keinoja kuten esim. keskittynyt ajattelemaan, että mun pitää just nyt nousta pesemään ikkunoita tai jynssäämään pohjaanpalaneita kattiloita tai jotain muuta epämukavaa. Ans olla, kun alkaa nukkuminen kiinnostamaan.. Mutta ei toimi tämäkään läheskään aina. Mälsää kun on niin vilkas aivotoiminta juurikin öisin.

    Mutta siis on kurjaa kuulla kurjia uutisia. Tässä kun itse kolkutellaan kohta kuuttakymppiä, niin kyllä vaan pahalta tuntuu ajatus siitä, että elämä tosissaan on niin lyhyt ja pitkälti tosiaan muiden kuin oman lopullisen päätöksen varassa. Olen pahoillani <3.

    • Oo, kiitos vinkeistä! Pitääpäs koklata noita myös. Ei kokeilusta ainakaan haittaa ole :)

      No niinpä, kurjaa niitä on kertoakin :/ On tuossa ollut vähän sulattelemista. Erityisesti Miähellä tottakai, kun oma äiti on. Aivojutut vaan on sellaisia, että aina sieltä ei palata käytännön elämään, vaikka elossa pysyttäisiinkin. Hoitokoti kuitenkin on vielä mahdollinen paikka, jos / kunhan sinne asti päästään. Muu elämä on paketoitava, ei auta muu, ei oo enää valintoja jäljellä :(

      <3

  2. Voi, onpa ikävää ja erityisesti miehellesi. Oma isäni meni 60-vuotiaana ja kyllä se tuntui, että meni liian nuorena, kesken kaiken. Mutta ikä kuin ikä, aina on liian aikaisin ja kesken kaiken. Mikä on liian aikaisin ja mikä sopivaan aikaan, ei kai mikään. Olisihan se hienoa, jos oppisi ajattelemaan itse oman poislähtönsä täältä siten, että olisi valmis sitten, kun elämä deadlinensa asettaa.

    Ihanaa, että karvatassu tuli takaisin!!

    • Sama juttu, minunkin isä kuoli 62 vuotiaana. Äkillisesti, yöllä nukkuessaan. Oli se hirveä paukku. Mutta ei kai niitä ”oikeita” aikoja koskaan olekaan, olen samaa mieltä. On vain aika.

      Ei voi kuin toivoa, ettei anoppi nyt tällä elon loppupuoliskolla, jonka pituudesta ei ole tietoa, kärsisi ainakaan kivuista. Hoito on kyllä koko ajan ollut erinomaista, se on ollut hienoa.

      Kyllä! On niin ihanaa, että poika on palannut <3

  3. Vakavat ja elämän lamaannuttavat sairaudet ovat erittäin harmillisia, mutta niille kun ei vaan välillä voi mitään. Toivotaan, että anoppisi saa tilanteessa parasta mahdollista hoitoa.
    Minulla on ollut pitkään jo yöpöydän laatikossa vihko ja kynä, koska välillä päässä jyystää hirmuinen määrä asioita ja juuri yöllä niitä raksuttelen. Herätessäni laitan ajatukset paperille, käännän kylkeä ja nukun loppuyön hyvin. Toimiva systeemi siis.
    Aivan ihanaa, että tuo ihana kisu löytyi ja voi nyt hyvin :)

    • Juuri näin. Sullakin on moninkertainen kokemus näistä, joiden edessä ei auta mikkään. Paitsi tilan mahdollisimman hyvä hoito <3

      Mietitty ollaan itsekin, että ainoa varma tapa estää lamaantuneena sairaalaan päätyminen taitaa olla saappaat jalassa lähtö. Vaan kun sitäkään ei oikein voi päättää itse. Elämän syviä kysymyksiä tämäkin.

      Toi raksutella on erittäin hyvä ilmaisu. Sitähän se yön pimeydessä pyörittely just on :)

      Niin on! Ihana kollipoikanen, jota lellitään nyt niin pilalle, että tyttökaverit on jo vähän mustiksia :))

    • Eikös – että vaikka suruakin, niin tällainen onni potkaisi joukkoon :) On oikein tuijoteltu poikaa nukkuessaan, että siinä se ihan oikeasti on <3

  4. Rauhoittavan kaunis kuva kertoo varmasti enemmän kuin tuhat sanaa tilanteestanne. Elämä yllättää välillä liian rankasti ja epäoikeudenmukaisesti.

    En ole ehtinyt vierailla blogissasi koko kesänä, kuten en muidenkaan blogituttavien blogeissa. Sillä välin täällä onkin tapahtunut täydellinen ulkoasun muodonmuutos, hieno!

    Mutta olipa ihana uutinen, että saitte karkulaisen takaisin kotiin. Se on kyllä melkoinen ilon ja onnen aihe. Voin kuvitella huolen ja surun määrän, kun toinen on hävinnyt viikkokausiksi ties minne. Toivotaan, että karkulainen otti opikseen. :) Hyvää loppukesää sinulle!

    • Päivi, moi!! Nyt mulla tuli mieleen, että jäiköhän kommentoimatta sulle, vaikka yksi hetki huomasinkin ilokseni että olit palannut..? Niin taisi käydä, että tuli just taas jotain päälle. Vähän huonolla tolalla mun luvut ja terveiset nyt olleet… Mutta sellasta se välillä vaan on, vaikkei tahtoiskaan. You know. Blogin päivittämättömyydestäkin tulee joskus pistoksia, jos / kun niin vain käy. Mutta; lukijat ja blogiystävät ymmärtää kyllä <3 Jolleivat ole (tai koska eivät ole) completely assholes, kuten alla kommentoinut Mervi joskus sanoi blogissaan :D :D On jäänyt mieleen, että just niinhän se on, hih :D

      Joo, elämä se vain on, joka yllättää ja heittelee. Milloin mihinkin suuntaan, onneksi toisinaan suotuisiinkiin tuuliin. Ollaan kyllä niin todella iloisia Pyryn paluusta. Kovasti oli huolta hänestä(kin) <3

      Jäin vielä miettimään, että mitähän olen kesän mittaan rustaillut… Muutettu ainakin on jo toistamiseen, mutta blogiin olen tainnut enimmäkseen suoltaa loputtomia määriä luontokuvia. Ei muistaakseni sen kummempia postauksia :)

  5. Juteltiinkin jo näistä jutuista kertaalleen, mutta olen niin ilahtunut kadonneen palaamisesta, että piti tulla taas sitä purkamaan. Hehe. Kuten jo aiemmin juteltiin, tiedän omasta kokemuksesta sen onnen tunteen. Joten menee empatian puolelle ja kovaa kyytiä.

    Yövihko… Pitäisköhän kokeilla. Itsekin jään miettimään tuhansia juttuja yöllä, joskus ”kirjoitan” (päässäni, en päissäni) parit bloggauksetkin. Sellainen tapaus täällä.

    Kuten sanottua, jatketaan niin kauan kuin pystytään!

    • Heh joo, kyllähän varsinkin suurta iloa on ilo purkaa moneen kertaan :) Kissaihmiset tietää, millaista se huoli on, kuten myös helpotus niin käydessään. Joskus kun on käynyt ikävämminkin (auton alle jäänyt, käärme purrut, ilves vienyt jne) niin toki niitä pahimpiakin vaihtoehtoja vaistomaisesti pelkää.

      Kokeile ihmeessä yövihkoa :) Itsellä joskus toimii.

      Juuri näin tehdään! <3

  6. Ikävä kuulla anopin tilanteesta :( Toivotaan, ettei olisi hällä ainakaan kipuja, ja että olisi mahdollisimman hyvä olla ♥ Oma äitini kuoli 59-vuotiaana ja kyllä se tuntui ihan liian aikaiselta – paljon jäi kesken…

    Mutta miten ihanaa, että teidän kisu löytyi! Mukava juttu :)

    • Tuula, niinpä ♥♥

      Kovin nuorena meni sinunkin äitisi :( Se tuntuu kovin väärältä ja voi pitkän aikaa olla hiton vaikea hyväksyä. Vaikka anoppi on vielä hengissä, niin surullista on ettei hän enää pääse elämästä varsinaisesti nauttimaan.

      Niin on, ihanaa kun kaikki kisut ovat tallessa :)

  7. Otan osaa, todella kurjaa kuulla anoppisi tilanteesta. Onneksi kissa löytyi! Meidän naapurista hävisi juhannuksen jälkeen heidän rakas kissansa eikä valitettavasti ole takaisin tullut. Minua surettaa aina kovasti, kun näen kissasta tehdyt ilmoitukset lähistön valotolpissa :(

    • Kiitos Mindy <3

      Minuakin aina surettaa kadonnut -ilmoitukset :/ Onneksi itsekin niitä laitettiin, 90 kpl suoraan ihmisten postilaatikoihin, tänne ja viereisiin kyliin. Kyllä kannatti, ei varmasti ikinä olisi löytynyt ajoissa ilman kyläläisten apua. Ikuisesti ollaan kiitollisia <3

  8. Niin mahtavaa, että kolli löysi perille! :-)

    Itsekin kirjoitan välillä yön tunteina vihkoon lähinnä juuri siksi, että asioita ei tarvitsisi pyöritellä mielessä. Kivempina hetkinä sitä saattaa myös saada niin hyviä ideoita, että nekin kannattaa kirjata ylös jopa yöllä, jotteivät vaan katoa jonnekin. :)

    Paljon voimia teille ja varsinkin miehellesi! Kovin surullinen tilanne, josta minullakin alkaa olla kokemusta äidin syövän levittyä jo kaulalle ja päähän. :( Onnellisia ovat ne, joilla on äiti elämässään pidempään kuin vain reilut 30 vuotta. Vaikka onhan sekin jo jotain, riippuu niin näkökulmasta ja asenteesta. Kaikkea hyvää teille joka tapauksessa vaikeisiin aikoihin! <3

    • Totta – iloisetkin ideat ja jutut päässä pyörii myös öisin, ainakin toisinaan :) Ja nimenomaan, parasta laittaa heti ylös, ettei joku kuningasidea vallan unohdu :)

      Voi eih :´( Niin kovin väärin :(( Paljon, paljon jaksamista sinne myös. Voi paska.

      Olet mielessä <3

  9. Olen pahoillani sun anopin takia! Mun isä kuoli 57-vuotiaana oltuaan myös jonkin aikaa maailmasta mitään ymmärtämättömänä ja siinä vaiheessa kuolema tuntuikin helpottavalta.

    Mä oon kans aina naureskellu sellaiselle käytännölle kuin huolihetki, joka pitäisi pitää ennen nukkumaan menoa ja märehtiä kaikkea oikein kunnolla. Kokeiltu on, ei auta. Vihkoa en oo kokeillut – mutta toisaalta taas kuvittelisin, että vihkoon riipustelussa pitää laittaa valot päälle ja se taas ei sovi mulle keskellä yötä. Mutta mikä sopii kullekin – meitä on monenlaista vihonkäyttäjää :-)

    • Noinkin se on, että kun toivoa ei enää ole, on kärsimysten päättyminen jo osittain lohduttavaakin. Ikäviä ja vähän ristiriitaisia juttuja.

      Huolihetkestä mäkin voisin kuvitella, että murheet senkun kasvaa kokoa, jos niitä oikein tahtomalla lietsoo. Nomutta, ehkä sekin jollakin toimii :) Joo, yöpöydän lampun joudun laittamaan päälle. Laseja kuitenkin harvemmin jaksan, joten toisinaan vihkosta voi löytyä mitä kummallisempia koukeroita, kun puoliunessa ja puolisokkona kirjailee ;D

  10. Eikä! Tiekkö mulla on mennyt ihan ohi, että yksi karvatassu oli omilla reissuillaan! Siis muistanhan kyllä, että postasit kuvan ja kirjoitit jotain, että yksi on poissa kööristä, mutta jotenkin yhdistin sen siihen saaressa reissulle lähteneeseen kisuliin :(

    Onneksi tämä raitapaita reissuotus pääsi takaisin kotiin. On mahtanut oman kodin turvaan ja ruokakuppien äärelle paluu maistua reppanalle :) Ties mitä on reissullaan tullut vastaan, kun siellä teidän suunnilla metsissä on kuitenkin monta sellaistakin menijää, joille kissatkin ovat saaliita. Mulla on tässä parhaillaan Pippa syliin könynneenä hyrisemässä aamutorkkusiaan ja kurkkua oikeen puristaa, kun ajattelen mikä huoli teillä on ollut siellä. Onneksi, onneksi saitte sen puhelun ja karvakaveri pääsi kotiin <3

    Ja jep, todellakin I know. Ihan samaa sorttia. Osaan oikein mainiosti tärvellä seuraavan päivän ottamalla jatkoa edellisen yöstä "tärkeissä toimissani". Joskus se on hyvä ja usein se on tosi huono homma, vaan minkäs teet. Vanhat koirat oppii rajallisesti uusi temppuja ja luopuu vanhoistaan ;D

    Mun mielestä sulat on viehättäviä. Ne on vähän taianomaisia. Kuuluvat maailmaan, jonne meillä ihmisillä ei kaikista lentävistä koneista huolimatta ole todellisesti mitään asiaa ;) Kenenhän siivekkään varusteluun nuokin ovat kuuluneet? Värikäs varmaankin fasaanin ja oisko variskin varistellut vaatteitaan.. Meillä on muutama sulka tuolla kuistilla, jonne on päätynyt kaikki "Jovelan linnut" -aiheiset härpäkkeet. Kovin harvoin vaan löytää sulkia täällä.

    Otan osaa anoppisi ja miähen äidin tilanteeseen. Sekin kosketti. On vielä itsellä vereksellä se oma tilanne, josta on pian kaksi vuotta. Mutta silti, vereksellä on, muistaa oman olemisen. Kun ilmeisesti ei voi toivoa parantumista, niin toivon sitten hänelle lempeää elonkaaren laskeutumista ja teille voimia elää tuollaisen haastavan ja raskaan tilanteen kanssa. Ei sekään ole helppoa jos ihminen jää jäljelle jo mentyään pois.

    Kaikkea kaunista sinne, tummia öitä ja aurinkoisia päiviä sekä sieviä sulkia polkujen varrelle :)

    • Moi Johanna! Oi, kiitos ”kirjeestä”! :)) Ihania nämä näin pitkät kommentit <3

      Jossain postauksessa vaikeroitsin kadonneesta perheenjäsenestä, mutta yritin olla valittamatta valittamasta päästyäni… Kas kun ei auta mittään eikä kettään. Totta – oli se(kin), hemmetin raastava pariviikkoinen. Toinen eläinihminen varmasti ymmärtää, millaista se huoli on :/ Mutta huh, oli melkoisen suuri onni, että Pyry saatiin takaisin <3

      Sulista. Värikkäimmän näköistä "viestiä" veikkaan harakan lähettämäksi :) Kuva vähän vääristää, mutta se on musta, joka kiiltelee värejä valon mukaan. Fasaaneja en muuten ole nähnyt vissiinkään vuosiin! Saaressa niitä ei ollut lainkaan, eikä liioin täällä. Tai sitten ei vaan vielä ole tullut vastaan. Kumma juttu.

      Kun tilanne liippaa tosi läheistä, en usko, että vereksellisyys unohtuu koskaan. Ikävä ainakaan ei katoa ikinä :( Ja näinpä. Julmalta kohtalolta tuntuu sekin, että ihminen jää kärsimään vailla toivoa tulevaisuudesta. Vaikea keksiä mitään viisautta joka semmoisen oikeuttaisi, tai kertoisi tarkoituksen.

      Kiitos samoin, antoisia syksyn iloja sinne teille <3

Kommentoi toki!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s