Valopilkkuja: Säästä ajatuksesi eläviä varten

Koskettava tositarina läheisen menettämisestä ja käänteentekevästä matkasta.

”Eräänä aamuna Johanna Elomaan maailma pysähtyi suru-uutiseen. Hänen pikkuveljensä oli hypännyt vietnamilaisen kerrostalon parvekkeelta ja kuollut. Veljen itsemurha ja sitä seurannut pitkän parisuhteen päättyminen johtivat romahdukseen. Lopulta Elomaa sai tarpeekseen surusta, itsesyytöksistä ja hektisestä työstään mediatalossa ja päätti lähteä pitkälle matkalle selvittämään, kuka oikeastaan on ja mitä elämältä haluaa. Säästä ajatuksesi eläviä varten vie lukijan mukanaan Intian Pyhään kaupunkiin, Borneoon orankien kuntoutuskeskukseen ja keskelle Balin riisipeltoja. Kirja on riipaiseva kuvaus Elomaan kokemuksista Aasiassa sekä viisas tarina siitä, miten hän lopulta päästi irti menneisyydestä ja onnistui löytämään oman polkunsa.”

Johanna Elomaa: Säästä ajatuksesi eläviä varten, Kustannusosakeyhtiö Kosmos 09/2016

Säästä ajatuksesi eläviä varten

Luin Johanna Elomaan esikoisteoksen jo syssymmällä. Herätti ajatuksia sekä lukiessa, että muutamasti jälkeenpäinkin. Hyvän kirjan merkki siis. Rohkea, aito, sitkeä, suorapuheinen, syvästi tunteva. Ihan vain mainitakseni muutamia mielikuvia kirjoittajasta. Ihana suomeksi sanottuna, jos arvaa ilmaista näin henkilöä ollenkaan tuntematta :)

Ensimmäisessä osassa ollaan Intiassa. Pienessä ja vaatimattomassa ashramissa, Yogi Ramanin ja hänen puolisonsa kodissa. Melko kurinalaisesta ja yksinkertaisesta elämästä kerrotaan aidosti mielenkiintoisesti, siihenkin voi liittyä kaikenlaisia käänteitä. Jos Johanna olisi väittänyt tuollaisen kulttuurimuutoksen sujuneen sataprosenttisesti kuin tanssi vain, olisin lopettanut lukemisen siihen paikkaan. Muutos on aina muutos, oli millainen tai minkä suuruinen tahansa.

Intiasta matkataan Borneon viidakkoon, orankien kuntoutuskeskukseen, jossa Johanna työskentelee vapaaehtoistyöntekijänä. Olen sanaton. Niin hieno asia, niin hienoja eläimiä. Niin haasteelliset olosuhteet, mutta huikea meininki. Loppujen lopuksi. Voi että.

Viimeisessä osassa näyttämönä on Bali, jälleen erilainen kuin edelliset asuinsijat. Seikkailu ja alku. Ne kaksi luonnehdintaa minulla tuli ensimmäiseksi mieleen.

Läpi kirjan mukana kulkee pitkän parisuhteen päättyminen, sekä Johannan veljen riipaiseva tarina, joka päättyi itsemurhaan. Suuren surun taakka.

Säästä ajatuksesi eläviä varten

Myös Johanna Elomaan blogissa Hidastaa elämää -sivustolla on postauksia kirjan tiimoilta:

Asioita joita ei pidä sanoa läheisensä menettäneelle on varsin osuva, kuten myös 10 elämänohjetta jotka opin intialaisilta guruilta.

Aatoksia ja samaistumisia herättäviä nämäkin. Kiitos.

Säästä ajatuksesi eläviä varten

Perimmäisesti kirjassa on minusta kyse siitä, mistä elämässä on. Matkasta. Juurikin oman polun löytämisestä ja sen kulkemisesta. Että mikä itselle on se kantava voima ja majakka pimeissä tunneleissa. Henkilökohtaisesti ne asiat, joilla on oikeasti eniten merkitystä; kuten myös ne, jotka ovat lopulta sivuseikkoja. Mikä on kovin yksilöllistä. Voi ainakin oman kokemuksen mukaan myös vaihdella eri elämänvaiheissa, koska kuka meistä on milloinkaan ”valmis”..? No ei kukaan.

Oman matkan ei suinkaan tarvitse sisältää ulkomaille muuttamista tai kanssakäymistä henkisten gurujen kanssa. Tai ihan yhtä hyvin se voi sisältää. Oma juttu ja tarinan kulku voi olla melkeinpä mitä tahansa. Mielestäni suuntia ei voikaan kukaan muu toiselle määritellä. Miten polkuaan saa, tai ehdottomasti pitäisi rämpiä.

Toisinaan ei kyllä etene edes rämpien, vaan ryömien, hohhoijaa. Liekö menee päivääkään, etteikö edes ohikiitävää hetkeä kävisi mielessä, että eihän missään ole mitään järkeä ja koko mun elo on yhtä sutta loputonta sotkua ja pientä ja suurta selviytymistä toistensa päälle. Ja hetken perästä tulee Ok, tää ny vaan kuuluu reissuun. Halusi tai ei. Se ”ookoo” voi kimmota milloin mistäkin, ja vaihtaa tyystin tunnesuuntaa.

Esimerkiksi nyt justiinsa kun kirjoitan tätä postausta, lähetti yksi rakas blogiystäväni meiliä, jossa hän mm. mainitsee tän mun uuden postaussarjan idean inspiroivan häntä valtavasti johonkin uuteen! Voi että, miten ilostuttaa hänen puolestaan! Heti unohtui mun oma fyysinen väsymys ja uupumus, joka on viime aikoina vaivannut luvattoman paljon. Kiitos M, mie palaan astioille :D

Säästä ajatuksesi eläviä varten

Palatakseni kirjaan. Osin raastavista aiheistaan huolimatta Säästä ajatuksesi eläviä varten ei ole semmoinen ”itkusäälivirsikirja”, vaan säteilee fiilistä, että tapahtumista ja niiden kokemisesta kerrotaan juuri siten kuin ne ovat. Elämänä; tapahtumineen, iloineen ja suruineen.

Me like, a lot. Suosittelen lämpimästi!

– Taru

Valopilkkuja -postaussarjassa sivuan tavoilla tai toisilla aiheita, joista itse olen saanut valoa hämärämpiin hetkiin. Lue lisää avausjaksosta.
Ole hyvä

| kommentoi

| seuraa: RSS | Instagram | Bloglovin | Blogkeen | Blogipolku | Blogit.fi

Kategoria(t): ihmisyys, kirjat, valopilkkuja

10 Comments »

  1. Musta tuntuu, että olen nähnyt Johannan telkkarissa. Jäi mieleen se, kuinka kertoi tosiaan jättäneensä ihan kaiken taakseen päästäkseen tälle tärkeälle matkalle.

    Just nyt en ehkä pystyisi lukemaan kirjaa. Liian rankkaa. Mielentila on tällä hetkellä sellainen, että menee liian syvälle kaikki.

    • Voi varmastikin hyvin olla, että on näkynyt myös telkkarissa :) Mää en oo nähny, koska ei oo töllöökään. Heh heh.

      Ymmärrän hyvin ton tunteen. Itse asiassa erittäin hyvin. Oon just nyt niin lyöty erinäisillä vakavilla uutisilla ja väsymyksellä, että pidän iltapäivän sairauslomaa. Koska mä voin. Prkl. Aina ei kyl jaksa pokkana hyväksyä kaikkea ”vain reissuun kuuluvaksi”. Eikä pidäkään. Se on ihmisyyttä ❤

  2. Luin Johannan haastattelun jostain naistenlehdestä, ja ajattelin silloin, että tuo on kirja, jota en ikinä haluaisi lukea. Tämän jälkeen taas voisin harkitakin lukevani.

    Tuli vaan tästä mieleen, että en pelkää melkein mitään muuta yhtä paljon kuin sitä, että vanhana yhtäkkiä herään ihmettelemään, että jokos se elämä meni – harmi vaan, kun jäi elämättä. Ja sitten mietin, että jos olisin nyt vanhus, ajattelisinko noin.

    Jaksamista sinulle! <3

  3. Jaa, oliko lehtijuttuun kirjoitettu jokin ärsyttävä näkökulma? Semmoiset karkottavat minutkin, aina.

    Mä niin tykkäsin tästä kirjasta. Samaistuinkin, sekä oman tien ja rauhan etsimiseen, että surun raakuuteen. En voi itsekään sanoa, että olisin mitenkään täysin selvinnyt mun isän äkillisestä kuolemasta. Vaikka siitä on ”jo” viisi vuotta. Kosketti kovasti myös tuo Johannan blogipostaus surusta, jota muistan kommentoineeni hänelle itselleenkin. Ei isosta menetyksestä minusta(kaan) koskaan tarvitsekaan ”selvitä”.

    Elämättömän elämän perään mäkään en haluais vanhana haikailla :) Vaikka enhän tiedä, elänkö edes vanhaksi. Sen vaan, että ei tästä maailmasta ole vielä kukaan hengissä selvinnyt. Joten niillä ohjenuorilla :)

    Koska elo kuitenkin on julmaa, niin tänään tuli S-sana. Ei minulla, mutta lähiomaisellani. Koitan tässä pysyä jotenkin viisaana tai jotain sellaista, mutta ei ihan joka minuutti onnistu.

    Samoin Satu sulle, oikein paljon ❤❤

  4. Kiitos tästä kirjoituksesta, se tuli niin sopivaan saumaan nyt!

    Vaikka kuolema on aina kuolema, on siinä silti hirveä ero, kuoleeko ns. odotetusti vai onnettomuuden seurauksena vai oman käden kautta. Vaikka äiti lähti yli 20 vuotta ennen aikojaan ja jätti valtavan tyhjyyden meihin läheisiin, en silti usko olevani aivan rikki tapahtuman johdosta vielä vuosienkin päästä. Itsemurhan kohdalla tilanne olisi varmasti toinen. Toki ihmiset surevat hyvin yksilöllisesti muutenkin, mikä on täydellisen ok.

    On se kyllä jännä, miten vaikeaa monen on sanoa ”oikeita” asioita läheisensä menettäneelle. Itse en ole ainakaan toistaiseksi ollut kovin herkkänahkainen loukkaantumaan mistään, mutta kyllä silti huomaan, että moni ei osaa sanoa mitään ”viisasta”. Jotkut silti yrittävät sanoa edes jotain, toiset eivät sano mitään. Kumpi sitten lienee parempi, päättäköön sen jokainen itse.

    • Ole hyvä <3 <3

      Kaikkein ikävintä minusta on, jos surevaa mitätöi tai arvostelee. Yleensä toki vahingossa, ihan ajattelemattomuudesta johtuen. Läheisen menetys on aina hirvittävää, siitä ainakin sekä sanoja että sureva voivat olla yhtä mieltä. Jos ei osaa sanoa mitään, niin minusta senkin voi sanoa. Paljon tyhjää taikka välttelyä parempi :)

      On niin totta, että jokainen myös suree omalla tavallaan. Eikä se aina ole välttämättä kaunista. Suruun voi kuulua myös esim. vihaa ja katkeruutta, siinä missä muitakin tunteita. Varsinkin sellaisen, joka ei ole itse koskaan kokenut suurta surua, voi olla tosi vaikea ymmärtää näitä juttuja.

Kommentoi toki!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s