Mikä se tarkoitus olikaan

Tiedättekö mikä on kaikista suurinta puppua? No se, että kun käsittelee kaiken ikävän ja pahan juurta jaksain, hyväksyy, kohtaa, eli ei lakaise maton alle, niin siten se lopulta katoaa kokonaan. Höpön löpö. Se mihinkään katoa, vaan vaimenee ja menee välillä pois tieltä, ehkä pitkiksikin ajanjaksoiksi, mutta jää kuitenkin väijymään. Kerää ehkä jengiä ja jää odottamaan heikkoa hetkeä, jolloin ampua vanhanaikaisesti tykillä.

Omalla kohdalla alitajunnassa selvästi partioivat traumojen jäänteet eivät aina tarvitse kuin ihan pienen (tai omituisen) laukaisevan tekijän. Vaikkapa joku henkilö tosi kaukaa menneisyydestä yrittää ottaa yhteyttä, tai joku (kuka vain) koittaa muutoin tunkeutua omalle reviirille yllättäin. Tulee se tunne, kun suunnilleen koko elämän aikaiset tuskat pyyhkäisee yli, jääden tonnien painoksi rintakehän päälle. Tai tiiliskiveksi henkitorveen, jonka kanssa on sitten mukava toimitella päivän hommat.

Useinmiten oma elämän tarkoitus on melko kirkas. Valoisa ja loistava, pitkän tien jälkeen ymmärretty. En olisi minä, harmaiden kivien läpi poraaja, ellei ihan kaikkea olisi tapahtunut mitä on käynyt – ynnä muuta tosi filmaattista. Sitten taas yksi kaunis päivä tai hetki – mitä helvettiä? Onko elon tarkoitus tosiaankin keräillä kaapit täyteen luurankoja, joiden kanssa on vain eleltävä..? Hähää, sieltä ne hyökkäilevät ja aina pitää katsoa suoraan päin, vaikka kuinka lyövät ja haistattelevat. Kymmeniä, satoja tai tuhansia kertoja, niille ei mikään riitä. Tulee fiilis, etten todellakaan tiedä mitä hittoa teen tällä pallolla. Paskan marjanpoimurin antoivat. Vai mikä se ny oli.

tony_robbins

No mut mitä sitten?

Katsottiin sattumalta viikkarina dokkari Tony Robbinsista. I am not your guru, joka löytyy ainakin Youtubesta ja Netflixistä. (tuubista kuva ei näköjään näy ihan kokonaan, mikä häiritsee jonkin verran). Sisältö lyhyesti: ”Tony Robbinsin asiakkaat vannovat hänen epätavallisen elämäntapavalmennuksensa nimeen. Paljastavassa elokuvassa kurkistetaan verhon taakse vuosittaisessa tapahtumassa.”

Nessuvaroitus annetaan, on todella koskettava heti alusta loppuun saakka.

Olen hyvin skeptinen kaikenlaisia life coacheja kohtaan, vaikkei käyntikokemuksia olekaan, eli ennakkoluulolla mennään. Älkää nyt käsittäkö väärin, minäkin olen Salaisuus -kirjani lukenut. Ja kyllä, kaikki on ilman muuta mahdollista, mutta miksi ihmeessä sen henkilökohtaisen päämäärän pitäisi aina olla onni = raha. Kun eihän se perimmiltään ole niin. Tämä Tony -tyyppi oli kuitenkin kolahtavasti erilainen ja jätti kiiltävien silmänurkkien lisäksi monia oivalluksia pintaan.

Mitä Tony Robbins oikeastaan tekee, että hän vaikuttaa ihmisiin niin vahvasti? Sen lisäksi, että hänellä on hurja karisma ja terävä intuitio, toki. Noh. Hän kohtaa sekä asiat että ihmiset sellaisena kuin he ovat, eikä voivottele. Aidosti arvostaa jokaista, siitä huolimatta mitä kellekin on tapahtunut tai miten vaikea tilanne on. Näkee heidät kokonaisina; reaktioineen, seurauksineen, haavoineen, kaikkineen. On aivan varmasti monia, joille kukaan ei ole koskaan tehnyt niin. Ihminen tarvitsee kannustusta, tunnetta että on jo hyvä ja kestävä sellaisenaan, eikä vasta sääntöjen tai pitkällisten muutosten suorittamisen jälkeen.

Ite olen ajatellut elämäntehtäväni vapaan ympäripyöreästi niin, että ´annan sitä, mitä minulla on annettavaa, niille jotka tahtovat sitä vastaanottaa´. Siinä sivussa toteutan ihmiskropan luonnollisen kierron, joka on syntymä, elämä ja kuolema. Hyvin yksinkertaista, eikö. Vaan entä sitten, kun tuntuu ettei ole yhtään mitään annettavaa, että on vain yksi sotkuinen taakka maailmankaikkeudessa? Mitä hemmetin iloa siitä on, että tiedän paljon erilaisten ikävien asioiden kokemisesta? Ne on erityisen turhauttavia hetkiä ne.

Mulla on kuitenkin ihana Miäs, jonka kanssa ollaan niin samassa veneessä kuin kaksi voi olla. Osa luurangoista on samoja, osa ihan eri näköisiä, mutta yhdessä kannetaan molempien kuormat. Kaikilla ei ole ketään. Voi olla ihmisiä ympärillä, jopa paljonkin, mutta ei kuitenkaan oikeasti ketään. Sitä jokua, joka sanoisi, että jumalauta sä oot viisain ja ihanin nainen jonka mä olen koskaan tavannut, koska sä pystyt ja osaat ihan mitä vaan. Tai olisi vain siinä ja kumminkin tietäisi, että se arvostaa sinua aina yli kaiken ja tekisi sun vuoksesi ihan mitä tahansa. Ennenkaikkea ne ihmiset, joilla ei ole ketään, tarvitsevat sen pienenkin kannustuksen, jonka esimerkiksi Sinä voit antaa. Ihan jokapäivässä, ei tarvi alkaa valmentajaksi tai psykologiksi. Eikä edes kysellä keltään mitään.

empatia ja sympatia

Aivan ihana Brené Brownin lyhyt esitys huomaavaisen empatian ja itsekeskeisen sympatian eroavaisuuksista, poimittu tästä artikkelista.

empathy

Mun mielestä se on näin yksioikoista: Arvosta ihmistä, jonka kohtaat. Älä vaadi häneltä jotain, jotta voisit olla mukava tai ymmärtäväinen. Et useinkaan voi mitenkään tietää tai edes arvata, mitä joku läpikäy tai on läpikäynyt, mutta jokainen ilahtuu siitä, että olemassaololla on jotakin merkitystä. Sano esmes kadulla, että hei tosi magee takki, jos jollain on. Ei sen kummempaa ja teit jo paljon. Saat myös itse, kokeile vaikka.

Ja jos sulla ei ole kertakaikkiaan mitään annettavaa, säkin oot väärässä. Ehkä joku jossain, juuri nyt, sai lohtua tai vertaistukea siitä ettei ikäviä muistijälkiä aina voi eliminoida ja se on ihan okei. Tai katsoo Tony Robbinsin dokumentin ja saa siitä voimia. Tai saa ahaa-elämyksen tuosta kauniista ja oivaltavasta animaatiosta.

Ei voi koskaan tietää.

<3

– Taru

p.s. Jos tahdot vielä lisää hyviä juttuja, lue: Elämää ytimestä käsin: Unohda kiitollisuus. Postauksessa aina niin mainio Kaisa W Koskinen kertoo, miksi on viisasta unohtaa kiitollisuuspäiväkirja ja alkaa kirjailla ylös niitä asioita, jotka ovat sun elämässä päin persettä.

| kommentoi

14 Comments »

  1. Hitto tää postaus osui kuin naula kantaansa <3 Räpiköin yhden postauksen julkaisemisen kanssa, jossa on jotain siitä mitä tässä kirjoitit. Ja tuo Brenen clippi – se on se piste mun kirjoitukselle. Kiitos kaikkinensa tästä, kiitos <3

    • No niinpä, voi että! Niin hienoa, että heti tuli yksi tarkoitus, miksi kirjoitin tämän postauksen juuri eilen illalla :)

      Lämmin kiitos sinulle, että sain olla avuksi <3

  2. Ihana kirjoitus Taru! Olet todellakin viisas nainen <3

    Klippi pisti mietityttämään, koska siinä kuvattiin empatiaa niin hyvin, mutta sympatiaa hirmu negativiivisessa valossa.
    Menin jotenkin vähän hämilleni, kun olen kumminkin mieltänyt sympatiankin positiiviseksi, mutta tuli kyllä mieleen niistä vähättelevistä kommenteista ("No ainakin sulla oli avioliitto" tai miten siinä klipissä tarkkaanottaen sanottiinkaan..) mm. meidän tulipalo, joka oikeasti oli melkoisen pelottava kokemus, joka vei mukanaan paitsi paljon sellaista, mitä ei voi rahalla ikinä korvata, myös turvallisuudentunteen, jonka on tottunut liittämään omaan kotiinsa.

    Aika harva oikeasti ymmärsi tai edes näytteli ymmärtävänsä, miltä se oikeasti tuntui, mutta sen sijaan tosi moni sanoi, että "No onneksi se oli vaan…" tai "No onneksi kukaan ei kuollut…".

    Jopa ukkeli hermostui ja sanoi, että jos joku oikeasti olisikin kuollut, niin seuraavaksi varmaan olisi "lohdutettu", että "No onneksi kuoli vaan kaksi, eikä koko perhe…". Että olisko tossa sitten siitä näennäisestä sympatiasta kyse. Sellaisesta, että sanoo jotain omasta mielestään kannustavaa, mutta jolla on tasan päinvastainen vaikutus.

    • No juuri noin. Vähän niinku että ”haista home, että viittit ees mainita moisesta, kun ei kukaan ees kuollu”. Ehkä vähän yliampuvasti sanottu, mutta noin sitä toisen tuska ja henkilökohtainen menetys laitetaan arvottomana maan rakoon. Että mitäs tuosta, ihan tyhmä juttu. Karseaa kertakaikkiaan.

      Munkaan mielestä sympatia itsessään ei välttämättä ole huono homma, mutta pitää pystyä haistamaan milloin se sopii ja milloin ei todellakaan sovi. Muutama vuosi sitten lakkasin puhumasta kellekään mitään, kun lopenkyllästyin niihin ”mut hei, aurinko kuitenki paistaa!” -juttuihin. Vaikka ihan tosi hyvin ymmärrän, ettei kukaan varmasti tarkoituksella sano pahasti, niin ei se sitä mitenkään poista, että ne saattavat sattua todella paljon. Pahentavat asiaa entisestään, ei semmoista jaksa eikä tarvitsekaan jaksaa. Esimerkkinä viime vuosilta vaikkapa kun oltiin käytännössä kaksi vuotta vankina ja kivuliaissa pakkotöissä talossa, joka ei mennyt kaupaksi, niin sanotaan ”Ihanaa et kuitenkin saatte olla siellä ihanissa maisemissa vielä!”. Ahaa – mitähän ihastuttavaa toisten fyysisessä ja henkisessä kärsimyksessä on, häh..? Tai kun mun isi kuoli äkillisesti kuusikymppisenä, niin ”Voi harmi. Mut elämän pitää jatkua.” tai ”Tässä on nyt se hyvä puoli, ettei se tapahdu koskaan uudelleen.” Aivan, kun kumpaakin vanhempaa on vain yksi. Ja niin edelleen, en nyt mee kaukaisempiin tilanteisiin. Kyllä ne sanomisetkin kummasti jää jonnekin mielenpohjille, jos ne on riittävästi viiltäneet sillä hetkellä. Ei ne ihmiset, jotka on sanoneet noin, vaan ne viiltohaavat.

      Sellaisia tyyppejä on kuitenkin aika vähän, jotka pystyvät ja haluavat vastaanottaa toisen tuskan ja tulla tilanteeseen empaattisesti. Aina en siihen itsekään kykene, mutta tahtotila on, että voin olla muille sitä mitä en ole itse saanut. Se on kaiketi se mitä voi katkeroitumisen sijaan tehdä, jos jotain. Ja siitä tulee hyvä mieli itsellekin jos voi olla ihminen toiselle ihmiselle.

      Kiitos tosi paljon Annukka! <3

      • ”Mut hei, aurinko kuitenki paistaa..” tai että ”Ihanaa, et kuitenkin saatte olla siellä ihanissa maisemissa vielä..”. Että mitäpä siinä sitten tosiaan valittamaan. Aarrrggghh.

        Ja juu. Sinä olet todellakin Ihminen Isolla I:llä <3. Sellainen haluan olla itsekin, vaikka välillä sitä onkin ihan vaan pienenpieni.

        • Niinpä. Paistoi se aurinko varmaan keskitysleirilläkin, kuten oli olemassa kaikki muutkin luonnonilmiöt. Jepsis. Anteeksi, en aina saa pidettyä näppistäni kurissa… Mut sää kuitenkin ymmärrät mitä mää tarkoitan.

          Ja kuules ny. Et varmana oo pienenpieni, muuten kuin fyysisessä olomuodossasi hirmu hoikka ja hyväkuntoinen. Sulla on suuri sydän ja kaunis sielu, se on parhainta mitä ihmisellä voi olla <3

  3. Kolahti niin paljon just tää lause: ”Vaan entä sitten, kun tuntuu ettei ole yhtään mitään annettavaa, että on vain yksi sotkuinen taakka maailmankaikkeudessa?” Joskus tuo vaan on niin totta sillä hetkellä, vaikka järjen kanssa ajatellen se ei olisikaan absoluuttinen totuus.

    Ihana teksti, kiitos.

    • Oi kiitos Tuula!

      Ihan totta – ei tuolla ole järjen kanssa mitään tekemistä. Se on se tunne, että asia on noin, vaikka ihan siinä samallakin tiedostaisi täysin selkeästi, ettei siinä ole perää ollenkaan. Himmeitä juttuja nuo tuntemukset välillä.

  4. Aijaa, väitetäänkö jossain, että jos oikein pöyhii traumansa ja oppii hyväksymään ne, niin sitten kaikki on ihan jees ikuisesti?! Onneksi en ole törmännyt missään tuollaiseen älyttömyyteen :-D Just tänä aamuna tuli sellainen kokemus, että pitkän aikaa oli ajatellut, että menee ihan hyvin ja olen lakaissut tuon ihmisen ihan sujuvasti elämäni maton alle, mutta sitten tulee yksi maili ja just niin, paskan marjanpoimurin antoivat!

    Mutta on tosi hieno aatos sanoa vaikka tuntemattomalle että ”kiva takki”. On kokemusta tällaisista random-kohtaamisista puolin ja toisin, ja ne saattaa pelastaa päivän – ehkä jopa toisenkin :-)

    • Voi kyllä, on montakin metodia tarjolla, joilla luvataan _ikuista vapautusta ruotimisen kautta. En ehkä mee niihin sen tarkemmin, koska en oikein usko, että tuo olisi edes tarkoituksenmukaista. Samoin on tietty päinvastaisia keinoja, joilla käännetään kakan maku suoraan hattaraksi. Miksi, en tajua.

      Joo, siihen ei aina paljon tarvita, että poimurissa on marjojen sijaan haisevia jätöksiä :D

      Eikös vaan, pienillä eleillä on usein iso merkitys!

  5. Nyt on pakko miettiä miten tämän ajatuksen ilmaisisi: ne lohdutukseksi ja kannustamiseksi tarkoitetut lauseet, jotka saattavat vastaanottajaa tahtomattaan tölväistä, ovat pohjimmiltaan täysin vilpittömiä. Useinmiten. Se, etteivät kaikki osaa täysin samaistua juuri sinun kohtaloosi ja ilmaista myötätuntoaan sinulle parhain sanakääntein, on yleisinhimillistä. Ainakin he yrittävät kannustaa ja olla lohdullisia. Eivät käännä katsettaan pois ja hylkää täysin. Hekin ovat avuttomia yllättävän tilanteen edessä.

    Tietysti onnettoman elämäntilanteen kohdannut on herkillä kun ei jaksa ymmärtää edes omaa elämää saati toisten, ymmärrän sen. Mutta voisiko edes jälkikäteen mielessänsä käsitellä tapahtunutta ja miettiä mitä olisi itse osannut sanoa.

    Joku viisas saisi kirjoittaa sitaattisanakirjan ”onnettomiin elämänteeseen joutuneiden läheisten lohdutukseksi -sisältää vain oikeat sanavalinnat”

    • Ilman muuta just näin. Olen tosi pahoillani jos minä annoin ymmärtää jotain muuta <3

      Vaikeat tilanteet on tottakai vaikeita kaikille, myös läheisille ja ystäville. Varmana ei kukaan tahdo mitään pahaa.

      Koska ollaan kaikki inhimillisiä, niin sanakirjoja ei oo, kuten ei myöskään syyllisiä. Eihän kukaan ole loppupeleissä vastuussa kuin itsestään. On vain elämä, joka tapahtuu, harvemmin yksinkertaisena, vaikka miten pyristelis. Niin mä luulen.

  6. Ompa hyviä ajatuksia. Kaikilla. Ja täytyy laittaa tämä pätkä katsontaan :) Kiitos vinkistä. Ja keskustelun herättämisestä. Kai noi reagointimallit on tavallaan opittuja tapoja suhtautua asenteellisesti johonkin. Hyvä vähän ravistella niitä ja päivittää niitä. :) Mutta täytyy katsoa tuo kyllä!

Kommentoi toki!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s